Tällä hetkellä

Vihaan niitä pieniä värikkäitä tarralappuja, joilla merkitsen lakikirjoihin tarvitsemani säännökset.

Rakastan vuodenajan kauneutta ja täydellisiä aurinkoisia talvipäiviä.

Kaipaan aikaa, jolloin minulla oli aikaa katsoa televisiota ilman pakottavaa tarvetta säätää jotakin muuta samalla.

Ärsyynnyn liukkaista risteysalueista.

Olen ihan äärettömän ylpeä ryhtiliikkeestäni opiskelun suhteen, vaikka se on vaikuttanut muuhun elämääni turhankin paljon.

Odotan tenttituloksia innolla, en kauhuissani tai jo valmiiksi lannistuneena.

Huomasin kiinnostuvani aiheesta, jota olin pitänyt lähinnä samantekevänä.

Harkitsen kaksoisolennon hankkimista.

Iloitsen, ettei tänäkään keväänä tarvitse hakea opiskelupaikkaa.

Vihaan odottamista.

Olen onnellinen.

Kiirettä pitelee.

 

Mainokset

Kaikki mulle heti

Nyt on kuulkaas pojat jännää. On vetämässä kesätyöhakemuksia. Osaan on ihan reagoitu. On meneillään asunnonvaihtoprojekti. Laitoin viestiä eräälle täydelliselle miehellekin. Energiapiikki. En tahtoisi paikoillani pysyä. Nyt kun edes joku asia etenisi. Sitten pystyisin ehkä sivulauseisiinkin.

Ikävä

Vuoden viimeisiä kuukausia leimasi ikävä. Välillä se nousi pintaan hukuttaakseen kaiken muun, välillä vajosi alemmas antaakseen tilaa muillekin elämän osa-alueille. Tosiaan, osa-alueille. Niin suurta osaa on ikävä viime aikoina näytellyt.

On ollut ikävä heitä, joille ei enää koskaan voi sanoa mitään ja heitä, joille voi. Heitä, joille haluaisin kertoa, mitä he minulle merkitsevät ja heitä, jotka sen jo tietävät. Heitä, joita näen usein, ehkä päivittäin ja heitä, joita vain harvoin. En ehkä koskaan. En koskaan. En enää koskaan.

Olen miettinyt, mitä olisin halunnut sanoa ja mitä sanoin. Varsinkin sitä, miten ne eroavat toisistaan. Mitä jäi sanomatta. Mitä sanoin liikaa. Miksi en sanonut niin. Miksi sanoin ja käyttäydyin niin. Miksi pahoitin toisen mielen. Miksi en pyytänyt anteeksi. Olen kelannut tapahtumaketjuja edestakaisin, yli ja ympäri. Pyörittänyt ja pohtinut, katunutkin. Itkenyt. Aika tekee asioista vaikeita. Toivon, ettei mahdottomia, korjaamattomia, lopullisesti rikottuja.

Olen jossitellut tämän elämän tarpeiksi. Täytyy toimia. Korjata, mitä korjattavissa on.

Se, että kaikki ei ole minusta kiinni, minun kontrollissani, on pelottavaa. Elämäni ihmisillä on vaikutus minuun. Elämä on vuorovaikutusta. Siksi se on sen arvoista.