Rakas Joulupukki

En voi käyttää saunaani. Oikeastaan se on ollut hyvin vaikeaa jo muutaman kuukauden ajan. Hyvin vaikealla tarkoitan tilankäytöllisiä ja logistisia haasteita, joita kohtaan aina halutessani lämmittää – tai edes astua sisään – saunaan.

Säilytän, mainituista haasteista johtuen, saunassani tällä hetkellä:

– kahta pahvilaatikkoa, isoa ja tosi isoa,
– rumaa mattoa,
– kolmea ämpäriä,
– parvekkeen tuoleja, jotka eivät näköjään kestäneetkään syksyisiä lämpötilavaihteluita,
– pyykinkuivaustelinettä, jonka päällä on yleensä aavistuksen kosteita parittomia sukkia.

Tilanne on täysin kestämätön, eikä minulla ole toistaiseksi paikkaa, mihin siirtäisin kyseisen maallisen omaisuuteni jakojäännöksen.

Edellä todetuin perustein toivoisin joululahjaksi ensisijaisesti mustaa aukkoa, joka ratkaisisi kaappitilaongelmani, ja toissijaisesti suklaata, joka oletusarvoisesti auttaa minua unohtamaan kaappitilaongelmani. Jos suklaakaan ei auta, lähestynen Sinua myös syntymäpäiväni tienoilla.

Kunnioittaen,

A

PS. Terveisiä saunatontulle, jonka vuokrasopimuksen jouduin ikäväkseni irtisanomaan. Hyvä tonttu oli, hiljainen ja vaatimaton.

Kevätsade

Aina joskus hurjan rasituksen alaiset ja koko ajan väsyneemmät aivoparkani eivät ihan toimi. Täysin ymmärrettävää, kun ajatellaan kaikkea stiä työtä, jonka ne joutuvat päivittäin ja luultavasti myös useimpina öinä hoitamaan. Työtä se on tekemisen ajatteleminenkin. Joitakin asioita olisikin toimimattomuuden varalta syytä siirtää aivoista jonnekin selkäytimen tienoille.

Niin. Viimeaikoina on ollut kohtalaisen pölyistä sekä ulkona että valitettavasti myös sisällä. Katupöly, siitepöly, eläinpöly ja mitä näitä muita on. En ole allerginen millekään, mutta pitemmän päälle alkaa aivastuttaa. Sen lisäksi, että olen perinyt isältäni aivastuksen, joka paitsi herättää kuolleet myös saattaa tappaa herkempiä eläviä, olen myös vähän liiankin mieltynyt makuuasentoon. Tarkennetaan: selällään makaamiseen.

Pieni fysiikan (kai?) tietoisku tähän väliin. Se, mikä menee ylös, tulee yleensä myös alas. Tavalla tai toisella. Aivastaessa tulee lähettäneeksi kylmään ja kovaan maailmaan erinäisiä asioita, luultavasti ainakin sylkeä. Nämä asiat leijailevat alas ja laskeutuvat alkuperänsä naamalle. Sade on ihan kiva, tietyissä olosuhteissa.

Älä aivasta selällään suoraan ylöspäin. Annan hyvin harvoin neuvoja ja vielä harvemmin hyviä neuvoja, mutta tällä kertaa kannattaa kuunnella.

Arki

Vuosi on jo sen verran pitkällä, että voin hyvin mielin unohtaa kuplivassa mielentilassa aivolohkoon kivunneet ajatukset optimistisemmasta suhtautumisesta elämään. En minä ole minä, jos kaikki on muka niin kamalan ihanaa, mukavaa, vaaleanpunaista ja hattaraista. Kun eihän se niin ole. Ei ole ihanaa, mukavaa, vaaleanpunaista eikä varsinkaan hattaraista kömpiä virittelemään autoa roikkaan viideltä aamulla. Se on raivostuttavaa, unista, tummanharmaata ja jäätävän kylmää eikä sen jälkeen saa unta ennen kuin varpaat ovat sulaneet, mitä ei välttämättä tapahdu ennen herätyskellon soittoa. Maailma ei unohda muistuttaa, että unohdin. Kummallista, mitä yksi johdonpätkä saa ihmisen tekemään.

Arjen pieni ilo

Päivän voittaja on pyörän kaivaminen katolta pudonneen lumen alta. Torvisoittokunta, rummunpäristystä ja kirkuvia ihmismassoja, ei ole näkynyt. Ihan lumelle ja katolle tiedoksi, että sen aika on yleensä vasta keväällä, enkä näe mitään syytä aikaistaa toimintaa.

Avoin kirje

Paarmat. Hirvikärpäset. Hämähäkit.

Olisiko ihan mahdoton ajatus, että kaikki mainittuja ihastuttavia pikkuotuksia ravintonaan käyttävät eläinlajit siirtyisivät kasvisravintoon tai nauttisivat lounaaksi ravintoketjussa edellisellä paikalla edustavia kulkijoita? Mielellään mahdollisimman pikaisella aikataululla, luonnollisesti.

Lisäksi luonnolle tiedoksi, että tarvitsen jalkojani ja olisi varsin miellyttävää käyttää niitä kävelemiseen sen sijaan että potkisin nilkoistani niihin kiinni tarrautuneita edellä mainittuja kesän sulostuttajia. Syvästi kunnioittaen pyydän asentamaan karkoituspäivityksen viimeistään seuraavan tarkastuksen yhteydessä. Jos värin vaihtaminen onnistuu…

Evoluutio, toimi!

Se aika vuodesta

Montakohan kertaa olen vannonut, että lopetan vuodenaikakitinän? Kerta kiellon päälle, sillä haluaisin ilmaista inhoni muutamaa kevääseen läheisesti liittyvää asiaa kohtaan.

Kesäaika -talviaika -antakaa jo olla- aika. Joo, sen tunnin saa syksyllä takaisin, mutta eipä se paljon lohduttanut silloin maaliskuun lopussa. Kaikki muut ovat tämän järisyttävän hei me siirretään viisareita ja tehdään siitä uutisten pääjuttu -mullistuksen käsittelleet ja harminsa nielleet jo viikkoja sitten, mutta minä päätin olla erilainen. Ja edellä aikaani. Sama on edessä taas ensi vuonna. Sitten, kun minusta tulee diktaattori ja niin edelleen…

Renkaiden vaihtaminen autoon, nautinnollista. Tai olisi varmasti, jos itse ne vaihtaisin. Oikeastaan kyseinen taito minun pitäisi ehdottomasti opetella, mutta keskimäärin puolen vuoden välein ajattelen, että ehtii sen ensi kerrallakin. Vielä joskus koittaa joko ensi kerta tai pakkotilanne jossain tien päällä. Onneksi tiedän kuitenkin, missä vararengas ja manuaali ovat.

Rapa. Siellä, täällä ja tuolla sekä myös siellä, missä sitä ei uskoisi olevan ja siellä, missä sitä ei pitäisi olla. En tiedä, onko kyse todella huonosta oman tilan hahmottamiskyvystä vai johtuuko rapaisuuteni vain käsittämättömästä vetovoimastani, mutta olen aina se porukan likaisin. Vähän harmaata siellä ja ruskeaa tuolla sekä tietenkin lahkeet märkänä. Vain lahkeet, jos olen onnistunut pysymään jaloillani. Joskus käy niinkin.

Lisää vuodenaikarakkautta arkistoissa. Minä niin tykkään tästä typerästä välivuodenajasta.

Raja

Olisi sitten heinäkuu. Työt ovat lähteneet liikkeelle mukavasti. Tai onhan tässä jo jonkin aikaa painettu ja ilman suurempia murheita. Elämä on tasaantunut uomiinsa, olen viettänyt äärimmäisen onnistuneen juhannuksen äärimmäisen yllättävässä paikassa (mennään yhteen paikkaan, josta päädytään runsaiden mutkien kautta monenteen) ja ihastunut. Ihastunut yöhön, hiljaisuuteen, vapauteen. Siihen, että voi mennä, jos siltä tuntuu ja olla menemättä, jos ei tunnu. Ei tässä riehaantumaan ole ehtinyt, mutta edes pientä esimakua ja tunnelmaa. Kesää kun on vielä jäljellä.

Mistä tuli mieleeni Provinssi vuonna jotain kauan sitten. Vietin iloista iltaa loppubileissä, kun viereeni baaritiskillä pesiytyi paikallinen suuruus, joka ilmaisi halunsa jotakuinkin seuraavasti (suomennettuna): ”Lähe mun autoon kuuntelemaan Mambaa, mulla on perintötila tuossa lähellä.” Joskus yön hiljaisina hetkinä, nyyh, mä kuolen yksin ja mut löydetään vasta kuukausien päästä– ajatuksen vallatessa mielen sitä tulee pohtineeksi, mitä jos. Eikä vain kyseisen herrasmiehen osalta. Toistaiseksi olen todennut viimeistään seuraavana aamuna, että suostumus olisi vienyt sen verran kyseenalaisia teitä, että hyvä näin. En minä näe itseäni emäntänä navetan nurkilla enkä myöskään pellolla traktorinratissa. Maalaisromanttiset kuvitelmat päättyvät oivallukseen, etten kykene heräämään kukonlaulun aikaan lypsylle ja nykyisten automaatioiden kanssa olen katastrofi. Puhumattakaan täydellisestä lahjattomuudesta hakemusten ynnä muiden vastaavien kanssa.

Tutustuttuani lähiaikoina muutamaan ihmiseen, jotka ovat lähtöisin hyvin erilaisista lähtökohdista kuin minä, olen joutunut pohtimaan paitsi omia valintojani, myös muiden. Kunnioitan kykyä tehdä itse omat päätöksensä ja tehdä juuri niin kuin itsestä hyvälle ja oikealla tuntuu. Varsinkin silloin, kun ne ovat päinvastaisia kuin lähimpien ja tärkeimpien ihmisten. Niinhän sen pitäisi kai mennä. Oma napa on tärkein, mutta lähellä voi olla muitakin lähes tai yhtä tärkeitä. Pitäisi kyetä rajaamaan, ketkä ovat niin tärkeitä, että heidät täytyy ottaa huomioon. Raja itsekkyyden ja terveen itsekkyyden välillä on häilyvä ja muuttuva. Ja jos jotain täytyy itse päättää, on se nimenomaan mainittu rajanveto. Joskus on tarpeellista kääntyä sisäänpäin ja kuunnella vain itseään. Joskus ymmärtäminen ottaa vuosia, joskus kolme sekuntia. Joku ymmärtää liian myöhään, joku ei lainkaan. Ja aina jotakuta sattuu.

Olen täällä saanut varmuuden, että olen tehnyt onnistuneita valintoja, vaikka olenkin niiden vuoksi joskus itkenyt. En kuitenkaan sen menetetyn emännyyden takia.

Kaikesta huolimatta

Ihan ei ole mennyt niin kuin piti viime aikoina, mutta en jotenkin osaa olla pettynyt sen vuoksi. Kesäfiilis, kesäfiilis. Vaikka en pidä itseäni edes erityisesti kesäihmisenä. Koska jakohan on jotenkin tehtävä, tehdään se tällä kertaa ensin vuodenaikojen mukaan. Talvi on aina talvi ja se tulee joka vuosi ja joka vuosi jaksan olla yhtä innoissani ensimmäisistä lumihiutaleista, jäätyneistä lätäköistä ja pakkasista. Mutta koska kesä alkaa olla ovella, yritän nyt löytää tieni siihen todellisuuteen, missä valtaosa ihmisistä on elänyt ensimmäisistä maaliskuisista auringonsäteistä lähtien.  Ne ”oi, kesä on ihan just täällä!”- tyypit. Ei ole kesä täällä. Täällä on vielä lunta. Eletään toukokuun loppua ja täällä on lunta, mikä tarkoittaa, ettei ole kesä.  Ja sama rautalangasta.

Mutta niin. Kesä. Töitähän se taas tuo tullessaan, onneksi. Jotain ihan muuta kuin opiskelujutut ja rahaa ovista ja ikkunoista, verrattuna lukuvuoden aikaiseen tilanteeseen. En kaipaa tolkuttomia rikkauksia, mutta ei tämä jatkuva senttien laskeminenkaan kivaa ole. Työt vievät kauemmas, suuntaan, mikä ei ole ennestään tuttu, mutta minne olen haaveillut pääseväni jo jonkin aikaa. Odotan innolla. Työ on tosiaan tekemistä eikä kopiokoneen vieressä seisomista ja sopivan haastavaa. Itsenäistä, mutta ei liian ja tuttua, mutta ei kuitenkaan. Olen innoissani. Alkuvuodesta mietin ja stressasin paljonkin, päädynkö siivoamaan toimistoja tai hampurilaiskoneeksi, mutta hyvin kävi. Ja tähän pitänee sanoa, että kumpaakin mainituista töistä olen tehnyt, enkä edes olosuhteiden pakosta. Nähty mikä nähty. Siivoaminen oli jopa kohtuullisen mukavaa hommaa, mutta en olekaan pahimpiin paikkoihin joutunut. Niin ylimieliseltä kuin saattaakin kuulostaa, mutta kaipaan jotain aktiviteettia myös aivoilleni. Haastetta.

Ennen töiden alkua käväisen moikkaamassa muutamaa ystävää. Välimatkaa on sen verran, että liian harvoin näemme toisiamme, joten kullanarvoisia päiviä on tiedossa. Ehkä terassi-iltoja tai pussikaljat puistossa. Uusia kuulumisia, juoruamista ja vanhoja vitsejä. Pakollinen ilta tanssilattialla baarissa, joka on joka ilta auki ja jossa olen viettänyt luvattoman monta iltaa vihaten musiikkia, mutta rakastaen seuraa. Olen ikävöinyt. Mikään vuosisadan ryyppyreissu ei ole suunnitteilla, vaikka sellaisen kuvan saattaa saada. Ohjelmaan mahtuu myös torikahveja ja muita kesän parhaita hetkiä.

Muita tulevia parhaita hetkiä ovat ainakin juhannus kaukana kaikesta ja ensimmäiset pimeät illat elokuussa. Ehtinen myös istuttaa muutaman männyn ja harrastaa yöuintia töiden jälkeen. Ihmetellä maisemia ja lenkkeillä uusissa metsissä. Kaivata omaa kotia ja toivoa, ettei vielä tarvitsisi palata. Tutustua niihin miehiin, joita ehdittiin jo mainostaa ja kertoa, ettei niitä kukaan aiemmin ole huolinut. Mainoslause vailla vertaansa.

Kesä. Kyllä minäkin olen odottanut.

Auringonpistos

Niin, kevät. Kesäkunnon hankkiminen kiihkeimmillään ja uusia harrastuksia pohtii yksi ja toinen sekä kaikki kaverit. Juoksua, rullaluistelua, joogaa, jumppaa joka sorttia, jalkapalloa ja ties mitä hevospooloa. Kaikki päähänpistot voidaan kuitenkin koota yläkäsitteen liikunta alle. Hankitaan uusia verkkareita ja lenkkareita. Hihkutaan jokaisessa soveliaassa tilanteessa, kuinka mukavaa onkaan kirmailla pitkin vetisiä pururatoja ja vetää itsensä solmuun lenkin päätteeksi. On. Ihanaa. Hämmentävän moni muistaa vielä mainita, että onpa kyllä energinen olo ja voi, kun isäntä joutui taas tänä aamuna nostamaan sängystä ylös, kun meni eilinen treeni vähän överiksi. Facebook on täynnä kilometrejä, kiloja, toistoja ja kaloreja. Samanmieliset tykkäävät jokaikisestä pudotetusta sadasta grammasta, muut pohtivat, onko kaveri niin hyvä, että poistamisesta tulee sanomista.

Toinen ihastuttava ryhmä ovat kesäloman suunnittelijat. Heinäkuulle on jo varattu ulkomaanmatka sinne ja mökkiloma tänne ja suunniteltu pieni vaellus vielä varsinaisen loma-ajan ulkopuolelle, kun kyllähän tuossa voi pitkän viikonlopun pitää. Lomalistojen ilmaantuessa itketään katkerasti, kun loma alkaakin äitienpäivästä. Kaikki suunnitelmat on tehty ja osa maksettu, miten juuri minua voidaan näin väärin kohdella. Vääryydestä kuullaan kyllästymiseen asti ja työpaikalla jännitetään, toteutuuko uhkaus koko heinäkuun kestävästä sairaslomasta. Se on hitto vie vain yksi kesäloma. Loma on loma vaikka lokakuussa olisikin. Työpaikoilla vallitsevat mykkäkoulut ja huutoraivarit saavat alkunsa omituisista asioista. Jollekin on kauhistus, jos ei saa lomaa tasan samaan aikaan kuin puoliso. Toinen katso olevansa etuoikeutettu parhaisiin viikkoihin, koska on pitänyt edellisinä vuosina lomansa jo ennen juhannusta ja toinen sen vuoksi, että on aina lomaillut heinäkuussa. Käytäntö on siis vakiintunut tällaiseksi, eikä sitä ole syytä muuttaa. Omaa joustavuutta mainostetaan ympäriinsä, mutta käytännössä se ei juuri näy. Paitsi naamakirjassa, jossa voi mainostaa ylitöitään mukavasti suoraan työpaikalta ja todeta, että kyllä tällä joustamisella pitäisi saada ihan itse valita vapaansa.

Kuuntelen siis lähinnä lomavalitusta ja liikuntaintoilua. Ensimmäinen loppunee syyskuuhun mennessä, jälkimmäinen kokemukseni perusteella huomattavasti aikaisemmin.

Entäs minä? Pohdin kävelysauvojen ostamista ja yritän hyväksyä loma-aikani sijoittumisen alkukesälle. Hiljaa itsekseni.

On siis kevät

Aurinko paistaa, lämmittää ja on niin kaunista. Tai olisi jos siristelyltään jotain näkisi ja hikoilultaan kykenisi muuhunkin kuin ylettömään ärsyyntymiseen. Aurinkolasit ovat hukassa ja säänmukainen pukeutuminen täysi mahdottomuus. Aamulla on vielä mukavan viileää ja voi huoletta vetäistä niskaansa takin ja kaulaliinankin. Lapaset lämmittävät sormia ja kävellessä jäinen maa narskuu jalkojen alla suorastaan talvisesti. Narskuu niillä kolmella askeleella, jotka eivät osu peilijäälle. Olen alkanut harkita irrallisia luistinteriä, jotka voi sitoa kenkiin ja irrottaa sisälle mennessä. Niihin liukuesteisiin en vielä näillä ikävuosilla pysty.

Iltapäivällä kotiin lähtiessä huomaa aamulla pukeutuessa tekemänsä virheet. Jospa edes joskus ymmärtäisi varautua edes jonkunlaisella kerroksittaisuudella niin jopa vain olisi miellyttävämpää taivaltaa kahlata lammikoissa, jotka vielä aamulla olivat jäässä. Jäätävä loskainen vesi ulottuu parhaimmillaan nilkkoihin ja vitutukseen keskittymistä häiritsevät vain vedenalaiset jäälautat. Ah, riemua. Jos kotiin selviää vain märillä kengillä ja lahkeilla, ilman isompaa kylpemistä, voi vetäistä pienen voitontanssin. Mikäli kuolevilta varpailtaan sellaiseen kykenee. Seuraavana aamuna taas iloisena liikkeelle. Samoilla märillä kengillä.