Lauantai-illan latteus, kärjistys ja muutama kysymys

Työ tekijäänsä opettaa. Niinhän ne sanovat.

Muutaman viikon olen nyt kovasti harjoitellut, ja nauttinut. Vaikka kuinka kiskoisi tenteistä vitosia ja osaisi ulkoa pitkät pätkät henkilötietolakia, on todennäköisesti ensimmäisen työtehtävän kanssa aluksi vähän hukassa. Mistä aloittaa? Mikä tässä nyt on olennaista?

Työpöydälle tulee tapaus, johon ei ole suoraa vastausta. Argumentoi. Löydä omaa mielipidettäsi tukevia asioita.

On vähän hassua huomata, että kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin sanoista. Miten tämä tukee minun näkemystäni? Mitä kannattaa korostaa, mitä jättää huomiotta? Valintoja. Perusteluja. On seikkoja, joita ei saada käännettyä päinvastaiseksi ja asioita, jotka voidaan kääntää. Perustelemalla. Mielenkiintoiseksi työn tekevät juuri nuo jälkimmäiset seikat. En tiedä, voiko puhua kilpailusta, mutta kaksintaisteluahan se käytännössä on. On kaksi puolta, oma ja vastapuoli.

Aina silloin tällöin törmää kommentteihin, joissa ihmetellään, miksi murhaajia, pedofiilejä ja raiskaajia puolustetaan oikeudessa. Miksi heillä on oikeus avustajaan? Miksi oikeusapuun? Miksi Geir Lippestad suostui Breivikin asianajajaksi? Yleensä tämä keskustelu käydään nimenomaan rikosjuttujen yhteydessä. En ihan heti muista, milloin olisi ehdotettu, ettei väitetyn hometalon myyjä saisi kääntyä asianajajan puoleen. Korkeintaan käännetään puhe siihen, että lakimiehet kiskovat huimia rahoja ja ihan jokainen osaa lukea lakikirjaa. Vaan kun ei osaa. Tämän voi todeta lukemalla ihan mitä tahansa keskustelupalstaa. Moni osaa, moni ei. Samoin kuin juristeissa on sekä niitä, joille tärkeintä on raha että niitä, joille tärkeintä on asiakkaan kannalta paras lopputulos.

Helpompaa olisi, jos olisi vain laki. Ehkä. Piru vie kun on niitä tuomioistuimia, jotka ratkaisevat asioita. Tarvittaisiinko niitä, jos laki olisi yksiselitteinen ja kattaisi kaikki kuviteltavissa olevat tilanteet ja nekin, joita ei voida kuvitella? Täysin tarpeeton kysymys, koska sellaisesta lainsäädännöstä voidaan vain nähdä unia. Kuumeessa ja hyvin lääkittynä. Lainsäädäntö lähtee yleensä tarpeesta. Tarvitaan ratkaisu. Tehdään ehdotus, johon ministeri ja muutama muu haluaa oman sormenjälkensä. Hyväksytään ja julkaistaan laki, jota sitten arvostellaan ja osoitellaan syyllisiä. Syytellään. Työllistetään. Täytyy olla joku, joka edes yrittää kaivaa esiin tarpeen, tarkoituksen ja tahdon lain taustalla.

On siis laki ja sen soveltaminen käytäntöön. On kirjallisuus, koska on ihmisiä, jotka haluavat vetää johtopäätöksiä ja selittää asioita. On lainsäätäjän tahto.

Ensimmäinen yhteiskuntaopin tunnilla opetettu asia on ”Eduskunta säätää lait.”, muistaakseni. Eduskunta edustaa kansaa. Hieno ajatus. Ihminen muodostaa mielipiteensä usein tunteella, mielikuvien varassa. Kansanedustaja on ihminen. Lain valmisteluun ja säätämisprosessiin osallistuu lauma virkamiehiä ja ministeriössä ja eduskunnassa ramppaa jos jonkinlaista lausunnon antajaa, edunvalvontaryhmän edustajaa, professoria ja vaikka ketä. Kenen tahto on ”lainsäätäjän tahto”, jos lain lopullisesti muotoilevat ja hyväksyvät henkilöt eivät ymmärrä kokonaisuutta ja kaikkia niitä seikkoja, joihin säädettävä laki tulee vaikuttamaan? Ei kansanedustajalta voi vaatia kovin syvällistä perehtymistä, mutta voiko heiltä vaatia itsenäistä päätöksentekoa? Pitäisikö ryhmäkurista päästä eroon?

Tarvitaanko lakimiehiä? Tarvitaanko lakeja? Ainakin tarvitaan kaikki se, mitä lakia säädettäessä on tehty ja mitä laista on tehty. Laki yksin on vain sanoja. Tärkeitä sanoja, kyllä. Sisältö sanoille saadaan jostakin muualta, eduskunta tai ministeriö ei voi sitä tehdä.

Mainokset

Märkää

Onni on olla yksin toimistolla silloin, kun unohtaa vääntää Sodastreamin pullon kiinni ennen kuin painaa happoistamisnappia. Onni ei ole istua yksin tyhjässä toimistossa paita märkänä ja toivoa, ettei ovikello soi.

Koska se soi kuitenkin. Onneksi ei ole valkoinen paita.

Miten satasivuisen paperinipun saa kuivaksi äkkiä ja niin, ettei kosteusvauriota huomaa?

Nimimerkki Olisiko liian outoa hillua pelkissä rintsikoissa täällä?

Yhdistävä tekijä

Muistuipa mieleeni eräs lauantai-ilta muutama kesä sitten. Kaunis ilma. Suuri tapahtuma kaupungissa. Väkeä liikkeellä. Otolliset olosuhteet mille tahansa lukuunottamatta ehkä soittokuntaparaatia tai kaupunkimaratonia.

Oli myös työpäivä. Iltavuoro, kuten usein lauantaisin tuolloin. Täydellisen terassikelin missaamista harmitellen saavuimme kanssakärsijän kanssa etulinjaan ja päästimme onnekkaammat kirmaamaan kohti vapautta, tuoppia ja täpärää pelastumista hukkumiselta. Päivä oli kuulemma ollut tavallista lauantaita hiljaisempi eikä illasta odotettu sen kummempaa. Toisin kävi.

Puoli tuntia aamuvuoron lähdöstä tupa oli täynnä viimeistä nurkkaa myöten ja tunnelma lämmin, läheinen sekä henkilökunnan osalta aavistuksen housut kintuissa yllätetty. Eivät ihan varautuminen ja todellisuus kohdanneet.

Se oli hieno ilta. Se oli myös ilta, jolloin tehtiin (yhä edelleen rikkomattomia) ennätyksiä, älyttömän hyviä juttuja ja todettiin duon toimivan. Samoin todettiin, että on aloja, joista ei voi tehdä tosi-TV:tä. Kukaan ei halua tietää totuutta. Silloin harkitsin hetken verran tupakoinnin aloittamista. Se hetki oli puoli yhden tienoilla sunnuntaiaamuna viimeisten tuotteiden poistuessa näköpiiristä ja meidän poistuessamme kohti tupakkapaikkaa. Hetki meni ohi, mutta se onnistumisen, väsymyksen ja äkkiä tullut kiireettömyyden tunne jäi. Yksi hienoimmista töissä kokemistani hetkistä ikinä. Istuimme kymmenisen minuuttia hiljaa miettien itseksemme yläkerrassa vielä odottavaa urakkaa. Kaveri totesi kaiken tulleen jo sanottua edellisen kahdeksantuntisen aikana. Kaiken sen kiireen, kiroilun ja juoksemisen keskellä olimme jutelleet kaikesta – muusta kuin käsillä olevasta. Emme sitä ennen emmekä sen jälkeen.

Ei tarvitse

Vähättely ja ala-arvoinen kohtelu.

Jatkuva tekemisen ja järjen kyseenalaistaminen.

Epäileminen ja kontrolloiminen.

Vaihtuvat mielialat, mielipiteet ja ohjeistukset.

Viime hetken muutokset, joista tiedotetaan heti, kun on kerran tehnyt totutulla tavalla.

Ei niitä tarvitse sietää. En ole ainoa, joka on tähän päätelmään tullut. Olen parempi kuin annetaan maailmalle ymmärtää ja minun on parempi olla jossakin ihan muualla.

Väsyneehkö

Minulla on taas kerran työ, joka tuntuu vievän kaiken ajan, energian ja aivokapasiteetin. Eivät jaksa pienet monenkirjavat solut enää kotona keskenään jutella kallon sisällä enkä minä jaksa jutella juuri kenenkään kanssa. Luontainen sosiaalisuus ja niin edelleen.

Oikeastaan tämä on ihan hyvä. Parin kuukauden kuluttua elämä näyttää taas vähän erilaiselta. Siihen on ihan syynsä, miksi nyt on näin, mutta jonkun ajan kuluttua toisin. On jotain odotettavaa.

Raja

Olisi sitten heinäkuu. Työt ovat lähteneet liikkeelle mukavasti. Tai onhan tässä jo jonkin aikaa painettu ja ilman suurempia murheita. Elämä on tasaantunut uomiinsa, olen viettänyt äärimmäisen onnistuneen juhannuksen äärimmäisen yllättävässä paikassa (mennään yhteen paikkaan, josta päädytään runsaiden mutkien kautta monenteen) ja ihastunut. Ihastunut yöhön, hiljaisuuteen, vapauteen. Siihen, että voi mennä, jos siltä tuntuu ja olla menemättä, jos ei tunnu. Ei tässä riehaantumaan ole ehtinyt, mutta edes pientä esimakua ja tunnelmaa. Kesää kun on vielä jäljellä.

Mistä tuli mieleeni Provinssi vuonna jotain kauan sitten. Vietin iloista iltaa loppubileissä, kun viereeni baaritiskillä pesiytyi paikallinen suuruus, joka ilmaisi halunsa jotakuinkin seuraavasti (suomennettuna): ”Lähe mun autoon kuuntelemaan Mambaa, mulla on perintötila tuossa lähellä.” Joskus yön hiljaisina hetkinä, nyyh, mä kuolen yksin ja mut löydetään vasta kuukausien päästä– ajatuksen vallatessa mielen sitä tulee pohtineeksi, mitä jos. Eikä vain kyseisen herrasmiehen osalta. Toistaiseksi olen todennut viimeistään seuraavana aamuna, että suostumus olisi vienyt sen verran kyseenalaisia teitä, että hyvä näin. En minä näe itseäni emäntänä navetan nurkilla enkä myöskään pellolla traktorinratissa. Maalaisromanttiset kuvitelmat päättyvät oivallukseen, etten kykene heräämään kukonlaulun aikaan lypsylle ja nykyisten automaatioiden kanssa olen katastrofi. Puhumattakaan täydellisestä lahjattomuudesta hakemusten ynnä muiden vastaavien kanssa.

Tutustuttuani lähiaikoina muutamaan ihmiseen, jotka ovat lähtöisin hyvin erilaisista lähtökohdista kuin minä, olen joutunut pohtimaan paitsi omia valintojani, myös muiden. Kunnioitan kykyä tehdä itse omat päätöksensä ja tehdä juuri niin kuin itsestä hyvälle ja oikealla tuntuu. Varsinkin silloin, kun ne ovat päinvastaisia kuin lähimpien ja tärkeimpien ihmisten. Niinhän sen pitäisi kai mennä. Oma napa on tärkein, mutta lähellä voi olla muitakin lähes tai yhtä tärkeitä. Pitäisi kyetä rajaamaan, ketkä ovat niin tärkeitä, että heidät täytyy ottaa huomioon. Raja itsekkyyden ja terveen itsekkyyden välillä on häilyvä ja muuttuva. Ja jos jotain täytyy itse päättää, on se nimenomaan mainittu rajanveto. Joskus on tarpeellista kääntyä sisäänpäin ja kuunnella vain itseään. Joskus ymmärtäminen ottaa vuosia, joskus kolme sekuntia. Joku ymmärtää liian myöhään, joku ei lainkaan. Ja aina jotakuta sattuu.

Olen täällä saanut varmuuden, että olen tehnyt onnistuneita valintoja, vaikka olenkin niiden vuoksi joskus itkenyt. En kuitenkaan sen menetetyn emännyyden takia.

Kaikesta huolimatta

Ihan ei ole mennyt niin kuin piti viime aikoina, mutta en jotenkin osaa olla pettynyt sen vuoksi. Kesäfiilis, kesäfiilis. Vaikka en pidä itseäni edes erityisesti kesäihmisenä. Koska jakohan on jotenkin tehtävä, tehdään se tällä kertaa ensin vuodenaikojen mukaan. Talvi on aina talvi ja se tulee joka vuosi ja joka vuosi jaksan olla yhtä innoissani ensimmäisistä lumihiutaleista, jäätyneistä lätäköistä ja pakkasista. Mutta koska kesä alkaa olla ovella, yritän nyt löytää tieni siihen todellisuuteen, missä valtaosa ihmisistä on elänyt ensimmäisistä maaliskuisista auringonsäteistä lähtien.  Ne ”oi, kesä on ihan just täällä!”- tyypit. Ei ole kesä täällä. Täällä on vielä lunta. Eletään toukokuun loppua ja täällä on lunta, mikä tarkoittaa, ettei ole kesä.  Ja sama rautalangasta.

Mutta niin. Kesä. Töitähän se taas tuo tullessaan, onneksi. Jotain ihan muuta kuin opiskelujutut ja rahaa ovista ja ikkunoista, verrattuna lukuvuoden aikaiseen tilanteeseen. En kaipaa tolkuttomia rikkauksia, mutta ei tämä jatkuva senttien laskeminenkaan kivaa ole. Työt vievät kauemmas, suuntaan, mikä ei ole ennestään tuttu, mutta minne olen haaveillut pääseväni jo jonkin aikaa. Odotan innolla. Työ on tosiaan tekemistä eikä kopiokoneen vieressä seisomista ja sopivan haastavaa. Itsenäistä, mutta ei liian ja tuttua, mutta ei kuitenkaan. Olen innoissani. Alkuvuodesta mietin ja stressasin paljonkin, päädynkö siivoamaan toimistoja tai hampurilaiskoneeksi, mutta hyvin kävi. Ja tähän pitänee sanoa, että kumpaakin mainituista töistä olen tehnyt, enkä edes olosuhteiden pakosta. Nähty mikä nähty. Siivoaminen oli jopa kohtuullisen mukavaa hommaa, mutta en olekaan pahimpiin paikkoihin joutunut. Niin ylimieliseltä kuin saattaakin kuulostaa, mutta kaipaan jotain aktiviteettia myös aivoilleni. Haastetta.

Ennen töiden alkua käväisen moikkaamassa muutamaa ystävää. Välimatkaa on sen verran, että liian harvoin näemme toisiamme, joten kullanarvoisia päiviä on tiedossa. Ehkä terassi-iltoja tai pussikaljat puistossa. Uusia kuulumisia, juoruamista ja vanhoja vitsejä. Pakollinen ilta tanssilattialla baarissa, joka on joka ilta auki ja jossa olen viettänyt luvattoman monta iltaa vihaten musiikkia, mutta rakastaen seuraa. Olen ikävöinyt. Mikään vuosisadan ryyppyreissu ei ole suunnitteilla, vaikka sellaisen kuvan saattaa saada. Ohjelmaan mahtuu myös torikahveja ja muita kesän parhaita hetkiä.

Muita tulevia parhaita hetkiä ovat ainakin juhannus kaukana kaikesta ja ensimmäiset pimeät illat elokuussa. Ehtinen myös istuttaa muutaman männyn ja harrastaa yöuintia töiden jälkeen. Ihmetellä maisemia ja lenkkeillä uusissa metsissä. Kaivata omaa kotia ja toivoa, ettei vielä tarvitsisi palata. Tutustua niihin miehiin, joita ehdittiin jo mainostaa ja kertoa, ettei niitä kukaan aiemmin ole huolinut. Mainoslause vailla vertaansa.

Kesä. Kyllä minäkin olen odottanut.