Viime päivien oivalluksia

Kolmen tunnin päiväunet alkuillasta sohvalla niska kenossa ja karvainen lämmittäjä rinnan päällä eivät varsinaisesti paranna väsähtänyttä oloa. Eipä olekaan pitkään aikaan särkenyt päätä näin paljon. Lievästi kuvottavaan oloon ei auta Burana, ulkoilma eikä venyttely ja ihan hitusen verran tekisi mieleni vannoa, ettei enää koskaan. Tämä on pahempi kuin krapula.

En ole syönyt karkkikarkkeja (muuta kuin suklaata siis) muutamaan viikkoon ja ostin irtokarkkeja. Pahoja irtokarkkeja, viehättävä ja hienostunut aavistuksen muovinen ja vain vähän myrkylliseltä maistuva elämys. Onneksi suklaa vielä maistuu, muuten meno alkaisi olla aivan liian tervehenkistä. Ihmisellä täytyy olla jotain sokerista, mihin voi turvautua tilanteessa kuin tilanteessa.

Tärkeimpänä: Ei onnistunut järkevän opiskelusuunnitelman tekeminen tänäkään vuonna. Noudattanut olen, mutta voi helevetin perkele. Jouluksi olen varannut lepokotipaikan täysihoidolla ja lepositeillä.

Viimeinen vuosikolmannes

Tavoitteita ja optimistisia suunnitelmia.

Lyhyesti sanottuna olen suunnitellut tekeväni noin 50 opintopistettä aikavälillä elokuun puoliväli-joulukuun puoliväli. Näistä toivottavasti kymmenkunta on jo suoritettu. Vielä lyhyemmin voidaan todeta, että tiukkaa tekee ja hiukset harmaantuvat jo ajatuksesta. Kyllähän nyt vielä tuntuu hyvältä, mutta niin tuntui myös vuosi sitten tähän aikaan. Yritän uskotella itselleni uusi vuosi, uudet kujeet -henkisesti, että kyllä tämä tästä, mutta kylläpä silti vähän jännittää. Tuleeko stoppi ja jos tulee niin milloin ja niin edelleen. On tutkielmaa, harjoitusta, ruotsia, luentoa ja tenttiä. Vapaa-ajan ongelmia ei taida olla.

Edellisinä vuosina turhankin tiiviksi kaavailtu ohjelma on lentänyt ikkunasta muutaman viikon jälkeen ja olen siirtynyt kyllä tämä tästä, mitäpä turhia stressaamaan -ajatteluun, mikä ei ihan hirveän hedelmällistä ole ollut, vaikka suositustahdissa roikunkin. Miksi sitten pitäisi tiivistää menoa? Siksi, että pystyn ja siksi, että pakollisten istumisten ja läsnäolojen suorittaminen vapauttaisi esimerkiksi työnhakuun laajemmalla skaalalla ja laajemmalla alueella. Pari pikkujuttua jää väkisinkin tuleville ajoille, mutta muuten jouluun mennessä taitaa olla suoritusotteessa kaikki. Tenttiin voi lukea missä vaan ja monta tietä sekä rautatie kulkevat tänne jatkossakin.

Toisaalta muutaman kuukauden päästä tilanne voi olla ihan toinen. Pistää ärsyttämään. Joku suunnitelma täytyy olla, mutta liikaa ei saisi ajatella eli ollaan tilanteessa, joka on minulle yhtä aikaa sekä tavallinen että epämukava. En osaa jättää asioita järjestymään itsestään, en osaa elää jatkuvasti vain yhdessä hetkessä ja tehdä spontaaneja siirtoja enkä osaa olla huolehtimatta tulevista suunnitelmista. Toisin sanoen kaiken alku ja juuri on suunnitelma.

Opiskeluennakko

Viikon suurin haaste on ollut suunnitella edes melko järkevä ja bonuksena jotakuinkin toteuttamiskelpoinen tenttijärjestys tulevalle talvelle. Sotkua, epätietoisuutta ja pientä ärsyyntymistä on aiheuttanut erityisesti ruotsin kurssi ja sen sijoittuminen kalenteriin. Toivottavasti syksylle, jolloin koko hommaa ei tarvitsisi aloittaa alusta. Sen verran oli sovittelemista muutaman luentosarjan ja tentin kanssa. Erääseenkin tenttiin olen ilmoittautunut 4-5 kertaa enkä kertaakaan ole paikalle ilmestynyt. Syksyn aikana se täytyisi ehdottomasti saada pois jaloista. Toisaalta yhdet luennot olen onnistunut jättämään niin hilkulle, että viimeinen luentopäivä on myös viimeinen ilmoittautumispäivä. Itkettää ihmistä, joka tykkää olla ajoissa. Osittain tuo johtuu sairastumisesta viime syksynä, osittain julmetun kiireisestä viikosta helmikuussa ja osittain laiskuudesta toukokuussa.

Vähän hassua on se, että kaikki pakollinen ja kaikki mielenkiintoinen on onnistuttu kasaamaan samaan läjään. Melkein kuukauden täydellisen tyhjyyden jälkeen pitäisi istua aamusta iltaan yliopistolla. Odotan innolla, mahtaisiko jotakin kiintoisaa vielä ilmestyä tarjolle sopiviin väleihin. Voi olla, että ongelma johtuu pelkästään omasta aikaisemmasta toiminnastani, joka on kieltämättä ollut varsin ennalta-arvaamatonta ja välillä suorastaan ongelmallista.

Eniten olen pyöritellyt notaarin aloittamista, syksyllä alkaisi sopiva seminaari. Joko – tai. Tai sitten ei. Siitä olisi kätevä jatkaa gradua keväällä tai viimeistään ensi syksynä ja kun ne täytyy kuitenkin tehdä. Aihetta olen pyöritellyt ja ainakin hyvä ehdokas on olemassa, joten sen puolesta kyllä. Toisaalta olisi ihan riittävästi muutakin ohjelmaa. Vaikka notaari ei mikään mahdottoman iso työ olekaan, ei se kuitenkaan parissa illassa valmistu. Minulta ainakaan. Lisäksi mielelläni tekisin erilliset työt, vaikka aiheet toisiinsa liittyisivätkin – niin kuin todennäköisesti liittyvät.

Notaarin papereista kannattaa haaveilla aikaisintaan loppukeväällä, todennäköisesti menee syksyn puolelle ja sekin vaatii kevään opinnoilta melkoista taiteilua. Kevätpuolelle jäävät kaksi pakollista tenttiä on sijoitettu tenttijärjestykseen mukavasti niin lähekkäin toisiaan, että kaikkien yhteensä neljän tenttipäivän hyödyntäminen on käytännössä mahdotonta. Jos kumpikin ensimmäisellä yrityksellä menee läpi – ja minä ensimmäisellä ilmoittautumisella tenttiin – niin voisihan se mahdollista olla. Ehkä yllätän itseni. Historia on osoittanut toista, mutta kerrankos sitä erehtyy. Eikä niillä papereilla niin kauhea kiire edes ole.

Tässä on vielä puolitoista kuukautta aikaa muuttaa mielensä, mutta tällä hetkellä on todella mieluisaa odotella. Mukavaa on myös se, että syksyllä on paljon kaikkea kivaa ja mielenkiintoista tulossa. Ihan erityisesti lämmittää se, että olisi valmiina se aihe. Mikäli vielä kolmen viikon päästä olen samaa mieltä, täytynee se sitten tehdä.

Tavoitteita

1. Nähdä maailma. Minun maailmani. Käydä paikoissa, joita haluan nähdä ja kokea ja tutustua ihmisiin, joihin haluan tutustua. Kuulostaa oman navan ympärillä pyörimiseltä ja minäminäminä- asenteelta, mutta mistä muustakaan sitä liikkeelle lähtisi kuin omista haluistaan, toiveistaan ja haaveistaan. En usko, että voi tai kannattaa sulkea silmiään maailman ja muiden ihmisten ongelmilta, mutta pahasta on myös liika murehtiminen ja muiden mielipiteiden mukaan eläminen. Oma maailmankuva ja oma kuva maailmasta ovat kuitenkin ne tärkeimmät. Maailma ei voi olla vain sitä, mitä siitä itse tekee, mutta aina kannattaa yrittää. Maailma on jokaisella erilainen ja minä haluan vielä löytää omani.

2. Piilopirtti, mökki tai joku muu paikka kaukana kaikesta. Pohjois-Lapissa veden äärellä paikka, jossa voisi olla täydellisen rauhassa.

3. Työ, jossa viihdyn ja tunnen tekeväni jotakin hyödyllistä. Maailman pelastaminen taitaa olla jo myöhäistä, mutta mittakaava se on pienempikin mittakaava. Toisaalta hyödyllisyys on myös osin näkökulmasta kiinni, mutta mennään taas allekirjoittaneen näkökulmalla ja arvoilla.

4. Lähipiiri. Muutama ihminen, joihin voin luottaa täysin ja joiden tiedän tahtovan minulle vain hyvää. Ja päinvastoin: ihmisiä, jotka luottavat minuun ja joille toivon vain hyvää. Minulla on tällaisia henkilöitä ympärilläni nytkin, mutta valitettavan hajallaan ovat he. Haluaisin heidät lähelleni ja haluaisin heidän tutustuvan toisiinsa. Vastaavasti taitaa olla korkea aika pohtia muutamien ihmisten funktioita elämässäni.

5. Se tunne, että mulla on nyt kaikki ja kaikki on hyvin. Tyytyväisyys, vaikka arki ei täydellistä olisikaan.

Asioita, jotka haluaisin saavuttaa toisin sanoen tavoitteita. Harva asia kai muuten vaan syliin putoaa ja kyllä se vaan on tärkeää, että näkee oman työnsä tulokset. ”Mitä vielä tahtoisit saavuttaa elämäsi aikana? Listaa viisi asiaa, joita tavoittelet ja joista haaveilet, mistä toivoisit tulevan seuraavia elämäsi tähtihetkiä tai käännekohtia?”  Tämä on napattu Hearts & Minds -blogista ja kokoaa ainakin jotenkin viime aikojen mietteitä, sekä onnenhetkiä että murheita.

Lukko

Olen huono puhumaan asioistani. Haluan kasata hajanaiset ajatukseni ensin itselleni selkeäksi kokonaisuudeksi itsekseni ja vasta sitten avaan suuni. Jos avaan. Yleensä käy niin, että aikani asiaa vatvottuani olenkin käsittellyt sen ainakin omasta mielestäni siihen pisteeseen, että tuntuu turhalta puhua koko jutusta kenellekään toiselle.

Toki, jos kyse on kahdenkeskisestä asiasta tai tilanteesta, haluan varmistaa, että myös toiselle osapuolelle jää hyvä fiilis. Hyvä joko niin, että asia on ratkaistu tai niin, että jälkimaku on hyvä, vaikka erimielisyys tai mikä sitten onkaan olisikin ylitsepääsemätön tai muuten mahdoton. En pysty itse jättämään asiaa taakseni, jos tiedän tai edes aavistelen toisen vielä sitä miettivän. Tiedän varsin mainiosti, miltä tuntuu valvoa öitä jonkun sellaisen vuoksi, jonka joku toinen on määritellyt pikkujutuksi, jota on ihan turha vatuloida, kun eihän se siitä miksikään muutu. Mutta pyhimys en minäkään ole. Aika usein on ärsyttänyt muistella kaukaisia sanomisia ja tekemisiä, joita tuskin itse enää muistaakaan. Jokainen ansaitsee mielenrauhan (niin kauan kuin kyse ei ole veriteoista) ja minun turhaksi luokittelemani juttu voi olla toiselle suurempi kuin aavistaa voisi.

Oma-aloitteista puhumista sen sijaan suorastaan välttelen. En ole ikinä osannut puhua tunteistani, ajatuksistani tai elämäntilanteestani mitenkään erityisen analysoiden. Ongelma on nimenomaan puhuminen, sillä mielessäni kyllä kaivelen syviä vesiä. Käsittelen asioita paljon nimenomaan järjen kautta. Tai ainakin olen nimennyt sen järjeksi, oli mikä oli. Pystyn analysoimaan pieniä yksityiskohtia ja niiden merkityksiä, syitä ja seurauksia ynnä muita. En vaan saa sanottua ajattelemaani ääneen. En, vaikka luottaisin kuuntelijaan täysin ja tietäisin, ettei hän minua tuomitse tai arvostele. En, vaikka pystyn seisomaan mielipiteeni, ajatukseni, tunteeni takana. Ei voi olla kovin terveellistä pitemmän päälle kasata kaikkea siistiin pinoon jonnekin koloon takaraivon perukoille. Jossakin vaiheessa joko tapahtuu räjähdys ja alan huudella totuuksia pitkin kyliä tai kallo alkaa saada uusia muotoja. Kumpikaan vaihtoehto ei varsinaisesti houkuttele.

Ajattelen, kirjoitan ja puhun itselleni ja itsekseni. Saatan käydä pitkiä keskusteluja pääni sisällä muodostaen täysin järkeviä, älykkäitäkin virkkeitä. Yksin ollessani. Itselleni.

Nyt olisi kuitenkin käsillä asia, joka on pakko sanoa ääneen jollekin toiselle. Olen asiastani varma. Luotan kohteeseen. Uskon, että hän ymmärtää minua ja vastaa. Järki sanoo, että hyvin se menee, mutta jokin pieni ääni huutaa ei. Nyt se vain täytyy vaientaa.

1/3

Se muutto. Oli oikeastaan ihan alkutekijöissään vielä tuossa viikonloppuna koko projekti, vaikka ajatus on itänyt jo pitemmän aikaa. Mutta nyt olisi jo kämppä tiedossa, melkeinpä allekirjoituksia vaille valmis homma. Vähän yllättävältä taholta tuli tarjous, vaikka en ole asiasta tainnut kenellekään jutella edes. Sen verran täytyy odotella, että nykyiset vuokralaiset muuttavat alta pois ja siihen voi toki mennä vielä kolmekin kuukautta, mutta kylläpäs vaan tuntuu mukavalta, että ainakin yksi asia edistyy.

Nykyinen asumukseni on varsin mukava. Tilava ja edullinen, rauhallinen sijainti ja huomaamattomat naapurit. Vähän kauempana tämä on, mutta pyörällä pääsee. Kylpyhuone on pieni ja äärimmäisen epäkäytännöllinen, toisaalta keittiö on varsin mukava. Ihan kiva, olen viihtynyt ja niin edelleen. Nyt pääsisin lähemmäs sekä keskustaa että yliopistoa, vaikka asunto on hieman pienempi. Olisi parempi kylpyhuone (ja sauna!), mutta pieni keittiö.

Sitä ja tätä. Puolensa ja puolensa.  Mitäpä sitä pyörittelemään sen enempää. Siirtyminen suoritetaan kunhan sen aika koittaa.

Elämää suurempi katsaus mahdolliseen tulevaisuuteen

En tiedä, mikä minusta lopulta tulee. Haluaisin sanoa, ettei se haittaa minua yhtään, vaan kyllähän se vähän kaihertaa. Onhan tässä vielä aikaa löytää se oma juttu, mutta kieltämättä välillä on vähän ulkopuolinen olo muiden suunnitellessa uraa kohti KKO:n presidenttiyttä tai puhuessa isänsä (jostain syystä se on usein nimenomaan isä) asianajotoimiston jatkamisesta. Yksi tahtoo syyttäjäksi, toinen huipuksi bisnesmaailmaan. Siinä kai ne kliseisimmät. Monella on selvät suunnitelmat ajalle valmistumisen jälkeen, ehkä jo ennenkin.

Sitten olemme minä ja muut – en halua uskoa olevani yksin tässä asiassa -, jotka emme todellakaan tiedä, mihin päädymme. Parin vuoden aikana olen vastannut ksymykseen urasuuntautumisestani aina jotakin ympäripyöreää. Vakioitani ovat saapa nähdä ja katsellaan. Ärsyttävää, kyllä vain. Ihan jo oman mielenrauhani vuoksi jotakin olisi hiljalleen keksittävä.

Muutaman alan ja uravaihtoehdon olen mielessäni jo rajannut pois. Rikosoikeus on periaatteessa mielenkiintoista, mutta epäilen kovasti sen muuttuvan varsin raskassoutuiseksi pitemmän päälle. Toki on mahdollista, että innostun jostakin suppeammasta osa-alueesta, mutta mutta. Ei taida kuitenkaan olla minun juttuni. Kännipäissään suoritettuja älykkyyden osoituksia kyllä piisaisi, mutta kun ei niin ei. Toinen varsin selkeästi ei kiitos -juttu on vero-oikeus. Käsittääkseni moni on kanssani samaa mieltä opintoja aloittaessaan, mutta kiinnostuu aiheesta myöhemmin. Kivat heille, töitä varmasti riittää. Nyt kun olen nämä kaksi alaa maininnut, voin vuoden parin kuluttua ilmoittaa kirjoittavani notaaria ja gradua veropetoksista.

Mikä minua sitten kiinnostaa? Velvoiteoikeus, ympäristöoikeus. Ei ehkä juuri tuossa järjestyksessä, mutta top 2 on tällä hetkellä tuossa. Pidätän oikeudet muutoksiin. Niin ympäristö kuin velvoitekin ovat lopulta todella laajoja kokonaisuuksia, mutta pitäydyn ihan tahallani noissa oikeudenalamääritteissä, koska hahmotan itse helpommin niin ja jos alan pilkkoa asioita pienemmiksi, olen äkkiä niin solmussa itseni ja juttujeni kanssa, että itkettää.

Maailma on täynnä oikeustoimia ja vahingonkorvauksia. Perusasioita, joita ilmankaan on vaikea olla. Velvoitteessa  kiehtovaa on juurikin sen kaikenkattavuus ja moniulotteisuus. Pelkästään sen päälle voi kuitenkin olla hankala rakentaa. Tai no, harva taitaa keskittyä vain tasan tarkkaan yhteen asiaan, enkä sitä itsekään halua. Jotenkin tämä on sellainen kiinnostuksen kohde, jota en osaa perustella kovin kummoisin järkisyin, vaan enemmänkin menen tunteella. Mielenkiintoista, tarpeellista, perusasiaa. Miksi minusta tuntuu siltä, että mietin nyt enemmän gradua kuin työelämää?

Ympäristöoikeus kattaa vesien, luonnonvarojen ja maankäytön, erinäiset suojelu- ja säilyttämisasiat ja kiinteistönmuodostamisen noin pääpiirteissään. On mistä valita, ala kehittyy ja kasvaa. Lisäksi olen aidosti kiinnostunut ympäristöasioista, luonnosta ja maailman tilasta ja tulevaisuudesta, mikä kuulostaa näin kirjoitettuna jotenkin kauhean jeesustelevalta viherhippimäiseltä. Nyt tuon kirjoitettuani haluaisin kovasti puolustella. En oikeastaan osaa sanoa mitä. Joka tapauksessa, haluan olla tavalla tai toisella mukana kotiseutuni, minulle rakkaiden paikkojen ja maisemien säilyttämisessä. Kuulostaa aina vaan idealistisemmalta. En vastusta kynsin hampain esimerkiksi kaivostoimintaa, mutta tiettyjä sen mukanaan tuomia vaikutuksia kyllä. Enkä nyt tarkoita tapaus Talvivaaraa välinäytoksineen ja sivujuonteineen.

Voisikohan viimeiset virkkeet tiivistää vaikkapa seuraavasti: Ympäristö on minulle tärkeä ja haluaisin tehdä jotakin säilyttääkseni sen monimuotoisena ja -käyttöisenä sekä käytettävänä jatkossakin. Sitä ei piru vie saa muotoiltua fiksusti kuulostamatta maailmanpelastajalta. Otetaan sitten riski leimasta.

Ehkä suurin mielenkiintoni kohdistuu tällä hetkellä eri maankäyttömuotojen ja niiden etujen yhteensovittamiseen. Aihe on alkanut kiehtoa niin paljon, että pidän sitä ykkösvaihtoehtona tällä hetkellä. Haluaisin luonnollisesti korostaa sanaparia tällä hetkellä. Osittain on omakin lehmä ojassa räpiköimässä ja vaa’assa painaa myös haluni pysyä pohjoisessa. Ylpeä lappilainen, jolla on suhteita ja sitoumuksia maahan ja omaan maakuntaan, kotiseutuun. Kai on ihan luontevaa kiinnostua itseään lähellä olevista asioista ja haluta vaikuttaa niihin. Tiedän, että osaisin tuoda esille eri näkökulmia kuin ikänsä Kehä III:sen sisällä asunut. Tiedän, että osaisin myös ajatella muutakin kuin yhden osapuolen etuja. On asioita, joihin kompromissi on paras ratkaisu.

Kyllähän se vahva vaihtoehto on. Itse asiassa niin vahva, että olen tutkaillut vaihtokohteita silmällä pitäen niiden ympäristöoikeusosaamista ja -tarjontaa. Vaihtokin on alkanut tuntua hyvältä ja toteuttamiskelpoiselta ajatukselta. Huomaan pyrkiväni kohti jotakin.

Tajunnanvirta, rakkaani.