Nyt

Täydellistä tuskin on, mutta paras mahdollinen ihan varmasti. Tämän hetken paras mahdollinen on tässä ja nyt. Tässä paikassa, tässä seurassa, lihaskipuisena ja kirvelevin raajoin. Tämä on se, mitä haluan juuri nyt. Huomenna tahdon jotakin muuta. Sitten on hyvä niin.

Mainokset

Plan B

Suunnitelmat. Teen niitä jatkuvasti. Hahmottelen mielessäni suurpiirteistä lukusuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on varata riittävästi aikaa lukemiseen. En ole tainnut onnistua kertaakaan. Tai tainnut ja tainnut, en ole. Suunnittelen seuraavana päivänä tehtäviä asioita, kaupassakäyntiä, kirjojen palauttamista, lenkkiä, mitä milloinkin. Muistelisin onnistuneeni joskus. Joskus haaveellisella hetkellä teen pitemmän tähtäimen suunnitelmia. Mietin, missä olen viiden vuoden kuluttua, kymmenen vuoden kuluttua, eläkkeellä. Mitä teen, millainen olen, millaisia ihmisiä elämääni silloin kuuluu. Kyse on enemmänkin haaveilusta. Kauniista päiväunista, jotka ehkä joskus toteutuvat, ehkä eivät.

Haluan kuitenkin luottaa onnellisuuteen, kävi kuinka tahansa. Onni ja onnellisuus ei vaadi pohjalle suunnitelmien pilkuntarkkaa toteuttamista ja toteutumista. Pitkän tähtäimen suunnitelmat syntyvät usein haaveista. Haaveet ovat unelmia ja unelmat enimmäkseen onnellisia. Tai ainakaan minä en haaveile epämiellyttävistä, ikävistä asioista, jotka toteutuessaan tekisivät minut onnettomaksi. Kun pyrkii kohti haaveittensa toteutumista pyrkii siis samalla kohti onnellisuutta. Se, mistä itse kukin onnensa ammentaa, on jokaisen oma asia ja vaihtoehtojahan riittää: työstä rakkauteen ja lapsista matkusteluun. Jokainen pyrkii myös toteuttamaan suunnitelmansa, haaveensa omalla tavallaan. Siinä missä yksi toimii pienin valinnoin, voi toinen kiivetä kohti tavoitetta vaikka pelkin hampain unelmassaan kiinni roikkuen. Ei sillä ole väliä. Onnellisuudella sen sijaan on ja onnelliseksi voi tulla monella tavalla. Mitään tapaa ei voi nostaa toisen yläpuolelle, mutta pelkkä onnellisuuden tavoittelu verenmaku suussa ja verisuonet päässä poksahdellen ei voi olla hedelmällisin tapa. Tasapaino tavoittelun ja pettymysten voittamisen välillä lienee avain onnistumiseen. Olenko oikeassa vai todella hakoteillä, se selvinnee vielä joskus.

Tämän pohdiskelun sai aikaan kulunut viikko. Yllätyksiä, suunnitelmien muutoksia, erilaisia kohtaamisia. Ei tämän näin pitänyt mennä. Siinäpä viikon kantava teema. Uusiksi menneitä aikatauluja, kaksi hulvattoman hauskaa illanviettoa, heräämisiä ja naurua, onnea. Uskallus tehdä asioita, jotka ovat aikaisemmin tuntuneet täysin ylivoimaisilta. Tulevaisuushaaveiden suuret linjat eivät ole muuttuneet kuin epävarmemmiksi. On tullut epävarmuus siitä, ettei tiedäkään, miten juttu etenee. Entäs jos ei etenekään? Joskus riittää, että näkee ihmisen uudessa valossa. Mutta epävarmuus ei kuoleta unelmaa eikä unelma epävarmuutta. Liittyisiköhan tähänkin suhteeseen tasapaino?

En vaihtais sekuntiakaan, sanoi Samuli Putrokin.

Oppinut

Hienoja aikoja. Ei mielenkiintoisia, mullistavia eikä dramaattisia, mutta ehdottomasti hienoja.

Työpäiviä, jolloin kaikki menee juuri kuten pitääkin ja työpäiviä, jolloin kaikki vastustaa parhaansa mukaan. Maailmankaikkeus muistuttaa asemastaan. Välillä aika kuluu madellen ja välillä kiitää siivillä kuin suihkukone. Kaikkien kliseiden äiti, mutta nautin joka hetkestä, vaikka en aina työstä itsestään nauttisikaan. Työn suurin viehätys lienee huipuissa ja aallonpohjissa. Ei kahta samanlaista päivää, eikä huipun jälkeen yhtä hurjaa mahalaskua kuin täällä koetut.

Pieni reissu oikein ulkomaille. Naurua, epävakaata ajoa ja huikeita maisemia. Mukana ystävä, joka ymmärtää, mitä ja miksi. Miksi ajattelen niin ja näin ja mitä mieltä olen siitä ja tuosta asiasta. Autossa puhuminen on parasta autossa laulamisen jälkeen. Ilkeämielisiä juoruja ja ihailevia kommentteja. Maailmanparannusta ja maailmantuskaa, kuitenkin enemmän tuota ensin mainittua. Pieni loma kaiken keskellä. Rahat ovat taas loppu, mutta kyllä kannatti. Kaikkeen ei voi laittaa hintalappua, mutta olisipa vain mielenkiintoista tietää, millaisia summia itse kukin olisi valmis maksamaan täydellisistä hetkistä.

Tyttöjeniltoja, jolloin nauretaan kyyneleet silmissä ja käännetään viattominkin lausahdus kaksimieliseksi. Puheenaiheet ovat kierrelleet samoja aiheita jo jonkin aikaa, syystä. Sama vene yhdistää ja niin edelleen. Olen saanut viettää iltojani sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää ajatusmaailmaani ja jakaa innostukseni monimerkityksiseen huumoriin, joka ei korosta härskiyttä. Tätä on vaikea kuvailla, mutta asian voisi muotoilla vaikka niin, että se, mikä on piilossa on mielenkiintoisempaa kuin se, mikä on esillä. Edellinen virke naurattanee minua tulevina vuosina hulvattomasti.

Tyttöjeniltoja, jotka päättyvät raivon kyyneliin ja pohjattomaan vitutukseen, josta ei pääse eroon vielä seuraavanakaan päivänä. On olemassa ihmistyyppi, joka kuvailee itseään suorapuheiseksi ja rehelliseksi. Todellisuudessa he ovat ilkeitä ja vittumaisia. Suorapuheisuus on piikittelyä ja oman itsensä korostamista. Rehellisyyttä he korostavat silloin, kun huomaavat loukanneensa toista. Eihän kukaan totuudesta voi loukkaantua ja sen he vain kertovat. Kritiikki ei ole omien tapojensa korostamista eikä humalaista nalkutusta turhasta. He ovat niitä, jotka eivät kestäisi kuulla totuutta itsestään.

Tiedän, känniset jorinat pitäisi jättää omaan arvoonsa. Kuitenkin, jos on jo riittävän usein kaukaisina vuosina saanut kuulla, että minun pitäisi näyttää joltakin aivan muulta, minulla on oikeus loukkaantua. He eivät menneisyydestäni tiedä, mutta he ovat tarpeeksi aikuisia ymmärtämään, ettei aina voi käyttäytyä kuin alakouluikäinen. Mutta he eivät ole vieläkään huomanneet vuosien kulumista. Minä taas olen oppinut kävelemään pois.