Korvaamaton

Et ollut ainoa, mutta olit ensimmäinen. Tärkein. Teit minusta sen, mitä nyt olen.

Anteeksi, etten aina ollut sinulle sitä, mitä tarvitsit. Anteeksi, että olin joskus liian liki. Anteeksi se vahinko, jota et enää viikon kuluttua muistanut. Minä muistan.

Kiitos, että sain olla kanssasi.

Kiitos, että olit aina minulle, mitä tarvitsin. Olit lähellä ja kaukana, etkä koskaan unohtanut. Minä en koskaan unohda. Palasin ja kaikki oli kuin ennenkin. Kiitos, että ymmärsit. Minä en aina.

Kiitos, että lohdutit. Kiitos, ettei sanoja tarvittu. Rauhoitit. Pelastit. Sinulla ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon merkitsit. Olit kaikki kaikessa. Annoit minulle paljon. Toivottavasti voin joskus antaa itse. Hyvä kiertää, opetit sen minulle.

Kiitos, että olit vahva. Anteeksi, että jouduit venymään äärirajoillesi vuokseni. Kiitos, että sain olla kanssasi ja tehdä virheeni. Kiitos, että annoit aina anteeksi. Anteeksi, etten aina osannut arvostaa sinua tarpeeksi.

Kiitos, ettei välejämme painanut mikään. Anteeksi, että jotakin jäi silti sanomatta, mutta uskon, että tiesit. Tiesit aina.

Kiitos, että olit sinä. Kiitos, ihan kaikesta. Mulla on ikävä sua.

Lähdit, mutta et koskaan mene pois.

Itku

Silloin, kun lähteminen tuntuu pahalta, tietää, että palaaminen on maailman parasta.

Lohduttaa kai sekin.

Viimeistään palatessa.

Siksi minä palasin ja siksi lähteminen kannatti.

Ikävä

Vuoden viimeisiä kuukausia leimasi ikävä. Välillä se nousi pintaan hukuttaakseen kaiken muun, välillä vajosi alemmas antaakseen tilaa muillekin elämän osa-alueille. Tosiaan, osa-alueille. Niin suurta osaa on ikävä viime aikoina näytellyt.

On ollut ikävä heitä, joille ei enää koskaan voi sanoa mitään ja heitä, joille voi. Heitä, joille haluaisin kertoa, mitä he minulle merkitsevät ja heitä, jotka sen jo tietävät. Heitä, joita näen usein, ehkä päivittäin ja heitä, joita vain harvoin. En ehkä koskaan. En koskaan. En enää koskaan.

Olen miettinyt, mitä olisin halunnut sanoa ja mitä sanoin. Varsinkin sitä, miten ne eroavat toisistaan. Mitä jäi sanomatta. Mitä sanoin liikaa. Miksi en sanonut niin. Miksi sanoin ja käyttäydyin niin. Miksi pahoitin toisen mielen. Miksi en pyytänyt anteeksi. Olen kelannut tapahtumaketjuja edestakaisin, yli ja ympäri. Pyörittänyt ja pohtinut, katunutkin. Itkenyt. Aika tekee asioista vaikeita. Toivon, ettei mahdottomia, korjaamattomia, lopullisesti rikottuja.

Olen jossitellut tämän elämän tarpeiksi. Täytyy toimia. Korjata, mitä korjattavissa on.

Se, että kaikki ei ole minusta kiinni, minun kontrollissani, on pelottavaa. Elämäni ihmisillä on vaikutus minuun. Elämä on vuorovaikutusta. Siksi se on sen arvoista.