Lukko

Olen huono puhumaan asioistani. Haluan kasata hajanaiset ajatukseni ensin itselleni selkeäksi kokonaisuudeksi itsekseni ja vasta sitten avaan suuni. Jos avaan. Yleensä käy niin, että aikani asiaa vatvottuani olenkin käsittellyt sen ainakin omasta mielestäni siihen pisteeseen, että tuntuu turhalta puhua koko jutusta kenellekään toiselle.

Toki, jos kyse on kahdenkeskisestä asiasta tai tilanteesta, haluan varmistaa, että myös toiselle osapuolelle jää hyvä fiilis. Hyvä joko niin, että asia on ratkaistu tai niin, että jälkimaku on hyvä, vaikka erimielisyys tai mikä sitten onkaan olisikin ylitsepääsemätön tai muuten mahdoton. En pysty itse jättämään asiaa taakseni, jos tiedän tai edes aavistelen toisen vielä sitä miettivän. Tiedän varsin mainiosti, miltä tuntuu valvoa öitä jonkun sellaisen vuoksi, jonka joku toinen on määritellyt pikkujutuksi, jota on ihan turha vatuloida, kun eihän se siitä miksikään muutu. Mutta pyhimys en minäkään ole. Aika usein on ärsyttänyt muistella kaukaisia sanomisia ja tekemisiä, joita tuskin itse enää muistaakaan. Jokainen ansaitsee mielenrauhan (niin kauan kuin kyse ei ole veriteoista) ja minun turhaksi luokittelemani juttu voi olla toiselle suurempi kuin aavistaa voisi.

Oma-aloitteista puhumista sen sijaan suorastaan välttelen. En ole ikinä osannut puhua tunteistani, ajatuksistani tai elämäntilanteestani mitenkään erityisen analysoiden. Ongelma on nimenomaan puhuminen, sillä mielessäni kyllä kaivelen syviä vesiä. Käsittelen asioita paljon nimenomaan järjen kautta. Tai ainakin olen nimennyt sen järjeksi, oli mikä oli. Pystyn analysoimaan pieniä yksityiskohtia ja niiden merkityksiä, syitä ja seurauksia ynnä muita. En vaan saa sanottua ajattelemaani ääneen. En, vaikka luottaisin kuuntelijaan täysin ja tietäisin, ettei hän minua tuomitse tai arvostele. En, vaikka pystyn seisomaan mielipiteeni, ajatukseni, tunteeni takana. Ei voi olla kovin terveellistä pitemmän päälle kasata kaikkea siistiin pinoon jonnekin koloon takaraivon perukoille. Jossakin vaiheessa joko tapahtuu räjähdys ja alan huudella totuuksia pitkin kyliä tai kallo alkaa saada uusia muotoja. Kumpikaan vaihtoehto ei varsinaisesti houkuttele.

Ajattelen, kirjoitan ja puhun itselleni ja itsekseni. Saatan käydä pitkiä keskusteluja pääni sisällä muodostaen täysin järkeviä, älykkäitäkin virkkeitä. Yksin ollessani. Itselleni.

Nyt olisi kuitenkin käsillä asia, joka on pakko sanoa ääneen jollekin toiselle. Olen asiastani varma. Luotan kohteeseen. Uskon, että hän ymmärtää minua ja vastaa. Järki sanoo, että hyvin se menee, mutta jokin pieni ääni huutaa ei. Nyt se vain täytyy vaientaa.

Ikävä

Vuoden viimeisiä kuukausia leimasi ikävä. Välillä se nousi pintaan hukuttaakseen kaiken muun, välillä vajosi alemmas antaakseen tilaa muillekin elämän osa-alueille. Tosiaan, osa-alueille. Niin suurta osaa on ikävä viime aikoina näytellyt.

On ollut ikävä heitä, joille ei enää koskaan voi sanoa mitään ja heitä, joille voi. Heitä, joille haluaisin kertoa, mitä he minulle merkitsevät ja heitä, jotka sen jo tietävät. Heitä, joita näen usein, ehkä päivittäin ja heitä, joita vain harvoin. En ehkä koskaan. En koskaan. En enää koskaan.

Olen miettinyt, mitä olisin halunnut sanoa ja mitä sanoin. Varsinkin sitä, miten ne eroavat toisistaan. Mitä jäi sanomatta. Mitä sanoin liikaa. Miksi en sanonut niin. Miksi sanoin ja käyttäydyin niin. Miksi pahoitin toisen mielen. Miksi en pyytänyt anteeksi. Olen kelannut tapahtumaketjuja edestakaisin, yli ja ympäri. Pyörittänyt ja pohtinut, katunutkin. Itkenyt. Aika tekee asioista vaikeita. Toivon, ettei mahdottomia, korjaamattomia, lopullisesti rikottuja.

Olen jossitellut tämän elämän tarpeiksi. Täytyy toimia. Korjata, mitä korjattavissa on.

Se, että kaikki ei ole minusta kiinni, minun kontrollissani, on pelottavaa. Elämäni ihmisillä on vaikutus minuun. Elämä on vuorovaikutusta. Siksi se on sen arvoista.