Viime päivien oivalluksia

Kolmen tunnin päiväunet alkuillasta sohvalla niska kenossa ja karvainen lämmittäjä rinnan päällä eivät varsinaisesti paranna väsähtänyttä oloa. Eipä olekaan pitkään aikaan särkenyt päätä näin paljon. Lievästi kuvottavaan oloon ei auta Burana, ulkoilma eikä venyttely ja ihan hitusen verran tekisi mieleni vannoa, ettei enää koskaan. Tämä on pahempi kuin krapula.

En ole syönyt karkkikarkkeja (muuta kuin suklaata siis) muutamaan viikkoon ja ostin irtokarkkeja. Pahoja irtokarkkeja, viehättävä ja hienostunut aavistuksen muovinen ja vain vähän myrkylliseltä maistuva elämys. Onneksi suklaa vielä maistuu, muuten meno alkaisi olla aivan liian tervehenkistä. Ihmisellä täytyy olla jotain sokerista, mihin voi turvautua tilanteessa kuin tilanteessa.

Tärkeimpänä: Ei onnistunut järkevän opiskelusuunnitelman tekeminen tänäkään vuonna. Noudattanut olen, mutta voi helevetin perkele. Jouluksi olen varannut lepokotipaikan täysihoidolla ja lepositeillä.

Oman elämänsä älykkö

On jälleen aika hiljentyä ylitsevuotavan älykkyyteni, ongelmanratkaisukykyni ja hoksaavaisuuteni edessä.

Eräänä iltana päätin valmistaa itselleni illallista pakastepizzan paistamisen muodossa. Uuni päälle, pelti hollille ja leivinpaperikaan ei ollut loppu niin kuin yleensä. Onnistumisen edellytykset siis kasassa. Ruokateollisuuden taidonnäyte uuniin ja odottelemaan herkuttelua. Edelleen tulevaisuus näytti valoisalta ja nälkä oli jo puoliksi taltutettu, kunnes haistoin palaneen käryä.

Unohtui nälkä ja mielen täytti paniikki. Missä palaa? Mikä palaa? Joko palokunta on hälytetty? Siinä käryn lähdettä etsiessä ja palomiehistä haaveillessa – asiat tärkeysjärjestykseen – ehdin myös miettiä, mitä ottaisin mukaani nyt, kun lähtö niin väistämättömältä näytti. Olin jo pakkaamassa tärkeimpiä kassiin ja etsimässä passia mahdollista maastapakoa varten, kun vatsa muistutti elämän pienistä iloista. Minulla oli edelleen nälkä.

Minulla oli myös edelleen pizza uunissa. Koska ajattelin – palomiesten lisäksi – kaukonäköisesti evakkoaikaani, päätin ottaa evästä mukaani. Uuniin kurkistaessa selvisi sekä käryn lähde että panikoinnin ja palokunnan tarpeettomuus. Siellä se vaivalla kaupasta kotiin kannettu leivipaperi iloisesti hehkui ja savusi.

Aika kauan sai tuulettaa, eikä pizzakaan ihan parhaimmillaan ollut. Onneksi en soittanut palokuntaa paikalle. Ei olisi ollut edes tarjottavaa.

M niin kuin miehet

M niin kuin kaikki elämäni tärkeät miehet. Kaikkien heidän etunimi on alkanut M-kirjaimella. Tärkeällä tarkoitan nyt henkilöä, joka on ainakin joskus merkinnyt minulle paljon, jokainen omalla tavallaan. Tällä hetkellä osa heistä on joko et merkitse minulle yhtään mitään -listalla tai aion vihata sinua ikuisesti -listalla ja loput kaksi ovat ihmisiä, jotka ovat elämässäni päivittäin ja jotka haluan pitää lähelläni.

Osa elämän kiertokulkua tai mitä lie. Oli mitä oli, vaan olisipa mukava löytää joskus joku, jonka vanhemmat eivät ole mieltyneet aakkosten keskivaiheiden kirjaimiin. Käyttäytyykö ihminen nimensä mukaan vai nimi ihmisen?

Tämä tällaisena perjantai-illan havaintona. Koko viikko on ollut ihan liian teoreettinen, uneliaan huonouninen ja stressaava, ettei tämä tästä kyllä juhlaksi muutu.

Plan B

Suunnitelmat. Teen niitä jatkuvasti. Hahmottelen mielessäni suurpiirteistä lukusuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on varata riittävästi aikaa lukemiseen. En ole tainnut onnistua kertaakaan. Tai tainnut ja tainnut, en ole. Suunnittelen seuraavana päivänä tehtäviä asioita, kaupassakäyntiä, kirjojen palauttamista, lenkkiä, mitä milloinkin. Muistelisin onnistuneeni joskus. Joskus haaveellisella hetkellä teen pitemmän tähtäimen suunnitelmia. Mietin, missä olen viiden vuoden kuluttua, kymmenen vuoden kuluttua, eläkkeellä. Mitä teen, millainen olen, millaisia ihmisiä elämääni silloin kuuluu. Kyse on enemmänkin haaveilusta. Kauniista päiväunista, jotka ehkä joskus toteutuvat, ehkä eivät.

Haluan kuitenkin luottaa onnellisuuteen, kävi kuinka tahansa. Onni ja onnellisuus ei vaadi pohjalle suunnitelmien pilkuntarkkaa toteuttamista ja toteutumista. Pitkän tähtäimen suunnitelmat syntyvät usein haaveista. Haaveet ovat unelmia ja unelmat enimmäkseen onnellisia. Tai ainakaan minä en haaveile epämiellyttävistä, ikävistä asioista, jotka toteutuessaan tekisivät minut onnettomaksi. Kun pyrkii kohti haaveittensa toteutumista pyrkii siis samalla kohti onnellisuutta. Se, mistä itse kukin onnensa ammentaa, on jokaisen oma asia ja vaihtoehtojahan riittää: työstä rakkauteen ja lapsista matkusteluun. Jokainen pyrkii myös toteuttamaan suunnitelmansa, haaveensa omalla tavallaan. Siinä missä yksi toimii pienin valinnoin, voi toinen kiivetä kohti tavoitetta vaikka pelkin hampain unelmassaan kiinni roikkuen. Ei sillä ole väliä. Onnellisuudella sen sijaan on ja onnelliseksi voi tulla monella tavalla. Mitään tapaa ei voi nostaa toisen yläpuolelle, mutta pelkkä onnellisuuden tavoittelu verenmaku suussa ja verisuonet päässä poksahdellen ei voi olla hedelmällisin tapa. Tasapaino tavoittelun ja pettymysten voittamisen välillä lienee avain onnistumiseen. Olenko oikeassa vai todella hakoteillä, se selvinnee vielä joskus.

Tämän pohdiskelun sai aikaan kulunut viikko. Yllätyksiä, suunnitelmien muutoksia, erilaisia kohtaamisia. Ei tämän näin pitänyt mennä. Siinäpä viikon kantava teema. Uusiksi menneitä aikatauluja, kaksi hulvattoman hauskaa illanviettoa, heräämisiä ja naurua, onnea. Uskallus tehdä asioita, jotka ovat aikaisemmin tuntuneet täysin ylivoimaisilta. Tulevaisuushaaveiden suuret linjat eivät ole muuttuneet kuin epävarmemmiksi. On tullut epävarmuus siitä, ettei tiedäkään, miten juttu etenee. Entäs jos ei etenekään? Joskus riittää, että näkee ihmisen uudessa valossa. Mutta epävarmuus ei kuoleta unelmaa eikä unelma epävarmuutta. Liittyisiköhan tähänkin suhteeseen tasapaino?

En vaihtais sekuntiakaan, sanoi Samuli Putrokin.

Oppinut

Hienoja aikoja. Ei mielenkiintoisia, mullistavia eikä dramaattisia, mutta ehdottomasti hienoja.

Työpäiviä, jolloin kaikki menee juuri kuten pitääkin ja työpäiviä, jolloin kaikki vastustaa parhaansa mukaan. Maailmankaikkeus muistuttaa asemastaan. Välillä aika kuluu madellen ja välillä kiitää siivillä kuin suihkukone. Kaikkien kliseiden äiti, mutta nautin joka hetkestä, vaikka en aina työstä itsestään nauttisikaan. Työn suurin viehätys lienee huipuissa ja aallonpohjissa. Ei kahta samanlaista päivää, eikä huipun jälkeen yhtä hurjaa mahalaskua kuin täällä koetut.

Pieni reissu oikein ulkomaille. Naurua, epävakaata ajoa ja huikeita maisemia. Mukana ystävä, joka ymmärtää, mitä ja miksi. Miksi ajattelen niin ja näin ja mitä mieltä olen siitä ja tuosta asiasta. Autossa puhuminen on parasta autossa laulamisen jälkeen. Ilkeämielisiä juoruja ja ihailevia kommentteja. Maailmanparannusta ja maailmantuskaa, kuitenkin enemmän tuota ensin mainittua. Pieni loma kaiken keskellä. Rahat ovat taas loppu, mutta kyllä kannatti. Kaikkeen ei voi laittaa hintalappua, mutta olisipa vain mielenkiintoista tietää, millaisia summia itse kukin olisi valmis maksamaan täydellisistä hetkistä.

Tyttöjeniltoja, jolloin nauretaan kyyneleet silmissä ja käännetään viattominkin lausahdus kaksimieliseksi. Puheenaiheet ovat kierrelleet samoja aiheita jo jonkin aikaa, syystä. Sama vene yhdistää ja niin edelleen. Olen saanut viettää iltojani sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää ajatusmaailmaani ja jakaa innostukseni monimerkityksiseen huumoriin, joka ei korosta härskiyttä. Tätä on vaikea kuvailla, mutta asian voisi muotoilla vaikka niin, että se, mikä on piilossa on mielenkiintoisempaa kuin se, mikä on esillä. Edellinen virke naurattanee minua tulevina vuosina hulvattomasti.

Tyttöjeniltoja, jotka päättyvät raivon kyyneliin ja pohjattomaan vitutukseen, josta ei pääse eroon vielä seuraavanakaan päivänä. On olemassa ihmistyyppi, joka kuvailee itseään suorapuheiseksi ja rehelliseksi. Todellisuudessa he ovat ilkeitä ja vittumaisia. Suorapuheisuus on piikittelyä ja oman itsensä korostamista. Rehellisyyttä he korostavat silloin, kun huomaavat loukanneensa toista. Eihän kukaan totuudesta voi loukkaantua ja sen he vain kertovat. Kritiikki ei ole omien tapojensa korostamista eikä humalaista nalkutusta turhasta. He ovat niitä, jotka eivät kestäisi kuulla totuutta itsestään.

Tiedän, känniset jorinat pitäisi jättää omaan arvoonsa. Kuitenkin, jos on jo riittävän usein kaukaisina vuosina saanut kuulla, että minun pitäisi näyttää joltakin aivan muulta, minulla on oikeus loukkaantua. He eivät menneisyydestäni tiedä, mutta he ovat tarpeeksi aikuisia ymmärtämään, ettei aina voi käyttäytyä kuin alakouluikäinen. Mutta he eivät ole vieläkään huomanneet vuosien kulumista. Minä taas olen oppinut kävelemään pois.

Raja

Olisi sitten heinäkuu. Työt ovat lähteneet liikkeelle mukavasti. Tai onhan tässä jo jonkin aikaa painettu ja ilman suurempia murheita. Elämä on tasaantunut uomiinsa, olen viettänyt äärimmäisen onnistuneen juhannuksen äärimmäisen yllättävässä paikassa (mennään yhteen paikkaan, josta päädytään runsaiden mutkien kautta monenteen) ja ihastunut. Ihastunut yöhön, hiljaisuuteen, vapauteen. Siihen, että voi mennä, jos siltä tuntuu ja olla menemättä, jos ei tunnu. Ei tässä riehaantumaan ole ehtinyt, mutta edes pientä esimakua ja tunnelmaa. Kesää kun on vielä jäljellä.

Mistä tuli mieleeni Provinssi vuonna jotain kauan sitten. Vietin iloista iltaa loppubileissä, kun viereeni baaritiskillä pesiytyi paikallinen suuruus, joka ilmaisi halunsa jotakuinkin seuraavasti (suomennettuna): ”Lähe mun autoon kuuntelemaan Mambaa, mulla on perintötila tuossa lähellä.” Joskus yön hiljaisina hetkinä, nyyh, mä kuolen yksin ja mut löydetään vasta kuukausien päästä– ajatuksen vallatessa mielen sitä tulee pohtineeksi, mitä jos. Eikä vain kyseisen herrasmiehen osalta. Toistaiseksi olen todennut viimeistään seuraavana aamuna, että suostumus olisi vienyt sen verran kyseenalaisia teitä, että hyvä näin. En minä näe itseäni emäntänä navetan nurkilla enkä myöskään pellolla traktorinratissa. Maalaisromanttiset kuvitelmat päättyvät oivallukseen, etten kykene heräämään kukonlaulun aikaan lypsylle ja nykyisten automaatioiden kanssa olen katastrofi. Puhumattakaan täydellisestä lahjattomuudesta hakemusten ynnä muiden vastaavien kanssa.

Tutustuttuani lähiaikoina muutamaan ihmiseen, jotka ovat lähtöisin hyvin erilaisista lähtökohdista kuin minä, olen joutunut pohtimaan paitsi omia valintojani, myös muiden. Kunnioitan kykyä tehdä itse omat päätöksensä ja tehdä juuri niin kuin itsestä hyvälle ja oikealla tuntuu. Varsinkin silloin, kun ne ovat päinvastaisia kuin lähimpien ja tärkeimpien ihmisten. Niinhän sen pitäisi kai mennä. Oma napa on tärkein, mutta lähellä voi olla muitakin lähes tai yhtä tärkeitä. Pitäisi kyetä rajaamaan, ketkä ovat niin tärkeitä, että heidät täytyy ottaa huomioon. Raja itsekkyyden ja terveen itsekkyyden välillä on häilyvä ja muuttuva. Ja jos jotain täytyy itse päättää, on se nimenomaan mainittu rajanveto. Joskus on tarpeellista kääntyä sisäänpäin ja kuunnella vain itseään. Joskus ymmärtäminen ottaa vuosia, joskus kolme sekuntia. Joku ymmärtää liian myöhään, joku ei lainkaan. Ja aina jotakuta sattuu.

Olen täällä saanut varmuuden, että olen tehnyt onnistuneita valintoja, vaikka olenkin niiden vuoksi joskus itkenyt. En kuitenkaan sen menetetyn emännyyden takia.