24

Kun viettää töissä kahdeksan tuntia, työmatkalla melkein tunnin ja höyhensaarilla sellaiset kahdeksasta yhdeksään tuntia vuorokaudesta, jää oikeastaan aika vähän aikaa mukavalle, mutta varsin hyödyttömälle oheistoiminnalle. Lisätään yhtälöön vielä ihan järjettömän paljon aikaa vievä niistäminen, alkavalla viikolla suoritettava loputtomalta urakalta tuntuva pakkaaminen ja uudisinnostus vanhoihin musiikki-ihastuksiin. Huomattavan paljon saa kulumaan aikaa ihan vain Spotifyn kaiveluun ja vanhojen muisteluun.

Kauhean vähän olen lähiaikoina ehtinyt oikein mitään ja silti saanut aikaiseksi kaikenlaista. Jännittävää tämä ajan kuluminen.

Jotenkin olen ajatellut, että juhannukseen asti on tätä hässäkkää ja sitten tasaantuu, mutta enpäs ole enää ihan varma. Koko ajan tuntuu ilmaantuvan sitä, tätä ja tuota ja sitten olisi vielä ne, nuo ja nämä. Mutta töissä on kivaa ja hyviä juttuja ne kiireetkin ovat, kunhan siitä pakkaamisesta ensin selviää.

Niin. Kivasti menee ja nostalgiatripillä vielä mukavammin, vaikka kaksikymmentäneljä ei ihan riitäkään.

Bändi ja sen biisit

Eilen päätin luopua yhdestä elämäni kantavista periaatteista ja katsoin Vain elämää -sarjan ensimmäisen jakson, viikon myöhässä kuulemma. Kirpaisihan se ja syvältä, mutta luopumista puolsi perusteltu syy: Ilkka Alanko. Veljensä on huikea ja hänestäkin pidän ihan mahdottoman kovasti. Jossakin autuaassa olotilassa olen onnistunut täysin missaamaan herran mukanaolon ohjelmassa, mikä sinänsä lienee melkoinen saavutus. Olen kuitenkin vähän ylpeä.

Neljä ruusua on tuttu ja erityisesti tunnistettava. Yksi niistä yhtyeistä, joiden tahdissa kasvoin ja elin teinidraamoja, vaikka en ikinä sitä aktiivisesti kuunnellut enkä levyjä ostanut. Vaikea biiseiltä oli välttyä. Ohjelmaa ihmeellisestä internetistä katsellessani huomasin laulavani mukana. Osasin, piru vie, kaikki sanat. Bändin musiikin läsnäolo oli tainnut olla vahvempi kuin olen edes tajunnut. Ajatellut en ole.

Hauska löytää tällaisia ”unohdettuja” muistoja. Kuuntelin ja kuuntelen paljon musiikkia, mutta kaiken sen tietoisen kuluttamisen ja rakastamisen lisäksi jonnekin alitajuntaan tai minne lie on jäänyt myös jotakin muuta, yhden ikäluokan kollektiivista ääniraitaa. Edelleen voi tahto nuorallatanssijan nostaa ilmaan on kylmien väreiden kamaa.

Yhdistävä tekijä

Muistuipa mieleeni eräs lauantai-ilta muutama kesä sitten. Kaunis ilma. Suuri tapahtuma kaupungissa. Väkeä liikkeellä. Otolliset olosuhteet mille tahansa lukuunottamatta ehkä soittokuntaparaatia tai kaupunkimaratonia.

Oli myös työpäivä. Iltavuoro, kuten usein lauantaisin tuolloin. Täydellisen terassikelin missaamista harmitellen saavuimme kanssakärsijän kanssa etulinjaan ja päästimme onnekkaammat kirmaamaan kohti vapautta, tuoppia ja täpärää pelastumista hukkumiselta. Päivä oli kuulemma ollut tavallista lauantaita hiljaisempi eikä illasta odotettu sen kummempaa. Toisin kävi.

Puoli tuntia aamuvuoron lähdöstä tupa oli täynnä viimeistä nurkkaa myöten ja tunnelma lämmin, läheinen sekä henkilökunnan osalta aavistuksen housut kintuissa yllätetty. Eivät ihan varautuminen ja todellisuus kohdanneet.

Se oli hieno ilta. Se oli myös ilta, jolloin tehtiin (yhä edelleen rikkomattomia) ennätyksiä, älyttömän hyviä juttuja ja todettiin duon toimivan. Samoin todettiin, että on aloja, joista ei voi tehdä tosi-TV:tä. Kukaan ei halua tietää totuutta. Silloin harkitsin hetken verran tupakoinnin aloittamista. Se hetki oli puoli yhden tienoilla sunnuntaiaamuna viimeisten tuotteiden poistuessa näköpiiristä ja meidän poistuessamme kohti tupakkapaikkaa. Hetki meni ohi, mutta se onnistumisen, väsymyksen ja äkkiä tullut kiireettömyyden tunne jäi. Yksi hienoimmista töissä kokemistani hetkistä ikinä. Istuimme kymmenisen minuuttia hiljaa miettien itseksemme yläkerrassa vielä odottavaa urakkaa. Kaveri totesi kaiken tulleen jo sanottua edellisen kahdeksantuntisen aikana. Kaiken sen kiireen, kiroilun ja juoksemisen keskellä olimme jutelleet kaikesta – muusta kuin käsillä olevasta. Emme sitä ennen emmekä sen jälkeen.

Kaapin paikka ja sängynjakosopimus

Käytiinpä kerran iltasella – kauan, kauan sitten – eräässä torpassa suuri sängynpuolikeskustelu.

Kumpikin keskusteluun osallistunut henkilö halusi viettää yönsä seinän puoleisella laidalla eikä sängyn siirtäminen keskelle lattiaa ollut vaihtoehto. Perusteluissa vedottiin tottumukseen, aikaisempaan ylösnousuun, pyörimiseen ja putoamisvaaraan.

Voittaja-argumentti kuului: ”Kirvesmurhaaja tulee todennäköisemmin ovesta ja sä lupasit jo suojella mua niiltä.”

Luovuttaja totesi: ”Mä tiesin, että se olis pitänyt jättää sanomatta.”

Maailman paras sana ja maantietoa

Puhhuh. Viikonloppu meni kirjoitusmaratonista toipuessa. Kymmensormijärjestelmää se kehitti, mutta äkkiseltään en kovin monta hyvää juttua perjantaista keksi. Suolsin täyttä tajunnanvirtaa, toivottavasti suurin piirtein oikeasta aiheesta. En ole uskaltanut avata – onneksi – tallentamiani tiedostoja vielä. Enkä kyllä avaakaan, jos tuotokseni menevät läpi. Elämme jännittäviä aikoja.

Viimeistä tehtävää vajaa on sitten tämäkin kevät, siinäpä tärkeimmät viime ajoilta. Löysin hienon nimeä maailman maat, jotta voisit kehuskella taidollasi, joka näin sivumennen sanoen on täysin hyödytön- pelin, jota olen ihan itseni kehittämisen nimissä hakannut päivittäin useita kertoja. Ennätykseni on 196/197. Kambodza pääsi sillä kerralla unohtumaan. Muita vaikeita muistettavia ovat Kamerun, Burkina Faso ja Guatemala. Luonnollisesti peli on englanninkielinen, joten sattumalta osaan nyt nimetä kaikki 197 maata englanniksi, mikä on ihan tosi hyödyllistä, jos ainoa keino pelastautua marsilaisten hyökätessä on luetella kaikki maat ja marsilaiset osaavat vain englantia. Se toissa yönä näkemäni uni oli varmasti enne. Hieno peli se on.

Hieman harmillista on se, että löysin pelin vasta nyt. Yläasteaikojen maantiedon kokeet menisivät nyt heittämällä nimeä karttaan valtiot– tehtävien osalta. Eikä tarvitsisi kehitellä mitään (huonoja) muistisääntöjä Väli-Amerikan valtiosta. Löytyisiköhän jostakin internetin syvyyksistä joku kiva peli, jonka avulla voisin opetella merivirrat kulkusuuntineen. (Vai onko ne virtaussuuntia?) Minulle ei koskaan ihan täysin valjennut, miksi niihin käytettiin niin paljon aikaa ja energiaa, eikä kyllä myöskään se, miksi en kaikesta ajasta ja (opettajan käyttämästä) energiasta huolimatta muista enää kuin Golfvirran. Osittain. Ihan varma en ole sen lähtöpisteestä.

Nyt kun asiaa ajattelen niin on aika paljon asioita, joiden opettamisessa pelit voisivat olla paljon motivoivampia kuin piirtoheitinkalvot vuodelta 1992. Ihan tiedoksi kaikille näitä aarteita käyttäville opettajille, että se aivan itse vapaalla kädellä iltahämärissä piirretty merivirtakartta ei ole erityisen havainnollistava. Saattoi toki olla silloin 1992, kun eri väriset kylmät ja lämpimät virrat eivät vielä olleet sekoittuneet ruskehtavan kukertavan myrskyisäksi valtamereksi hukuttaen alleen Sri Lankan ja suuren osan Grönlantia. Ja asiaan mitenkään liittymättä terveisiä omalla muinaiselle mantsanopelleni. Jos vain muistaisin nimesi yhtä hyvin kuin luokattomat kalvosi…

Se luvattu paras sana: frequently. Yläluokkaisen brittiladyn lausumana se vaan kuulostaa hyvältä. Korvaorgasmi on niin kauhea sana, etten nyt käytä sitä.

Petollinen viettely

Tai siis, seksiä tekisi mieleni.

Halunsa voi ilmaista niin kovin monella tavalla. Siellä ja täällä  pitkin internettiä, painettua sanaa ja kahvipöytäkeskusteluja jaetaan vinkkejä, kokemuksia ja kuvitelmia, miten voi tuoda ilmi mielihalunsa kiertoteitse, jos mennäänks paneen? tuntuu liian suorasukaiselta ja parhaat alusvaatteet sattuvat olemaan pesussa. Suositellaan hiplailua, halailua, vihjailevia tekstiviestejä ja niin edelleen. Kukapa näitä ei olisi kuullut. Joku suosittelee käymään ovesta astuvan vastakappaleen rinnuksiin kiinni saman tien ja toinen pitää koko päivän kestävää tekstiviestipiinaa ainoana keinona innostua makuuhuonetoiminnasta. Raja esilämmittelyn, esileikin ja seksin välillä on hiuksenhieno.

Yleensä nämä vinkit on suunnattu naisille ja niitä tarjotaan naisille suunnatuissa kanavissa. Sen verran minäkin olen Cosmoa ja kirjoja selannut, että suuri osa vinkeistä lienee keksitty kolme minuuttia ennen deadlinea tai sopivassa humalassa. Minun mielestäni hyppy  talon katolta on hyvä idea parin promillen tienoilla, joten kai jonkun mielestä miehen kutittelu höyhenellä tämän katsoessa jalkapalloa on varma tapa saada semihyvää puolitehoista seksiä puoliajalla eikä raivostuttava tapa häiritä iltaa. Näin asian ilmaisi joskus haastattelemani miesehdokas, joka tarjosi tilalle odota pelin päättymistä ja saat paljon varmemmin– menetelmää. Pikaisesti arvioituna ja empiirisesti tutkittuna: toimii.

Jostain syystä en ole törmännyt miehille suunnattuihin viettelyvinkkeihin, ainakaan en muista. Mutta koska omat neuvot tunnetusti ovat riittäneet niin täältä pesee. Ohjeet on laadittu olettaen, että suhde noin muuten on kunnossa. Jos toisen naama ärsyttää, pomo soittelee kotiinkin, nainen kasvattaa tiskivuorta mielenosoituksellisesti, lapset ovat useammin poliisin kuin mummon hoidossa ja häät on peruttu jo kolmesti, kannattaa ehkä pohtia pelastaako tilanteen läheisyyden, arkiaskareiden vai lusikoiden jakaminen. Mutta koska en ole parisuhdeterapeutti enkä muutenkaan sillä saralla ansioitunut, on parasta jättää ne neuvot muille. Joten:

Peseydy. Useimmille kerran päivässä riittää.

Kehu naista. Jotakin tiettyä asiaa tai yleisesti koko ihmistä, mutta aidosti. Ja kokemuksesta: Vaikka olisit vilpittömästi sitä mieltä, että daamisi on paras tiskaaja, jonka olet tavannut, tämä ei ole paras hetki ottaa asiaa puheeksi. Keksi jotain muuta.

Halaa, ota kainaloon, silitä. Kosketa. Suutele. Nämä ovat asioita, joita voi tehdä myös ilman seksinhimosta kiiluvia silmiä. Varmasti joku tykkää siitä, että mies tarraa suoraan tisseihin kiinni (ja kyllä, minäkin sopivassa tilanteessa ja mielentilassa), mutta turvallisempaa lienee aloittaa jostain muualta. Jotkut pystyvät naamioimaan tilanteen viattomaksi hellyydeksi, jotkut eivät, kolmannet eivät edes halua ja paljon on niitä, jotka todella haluavat panostaa hellyyteen ja läheisyyteen. Eikä se piilottelu välttämättä ole edes tarpeellista, on mukava tietää olevansa haluttava. Jatkuva vonkaaminen on kuitenkin useimmiten vain rasittavaa.

Kolme juttua. Ei se ole niin vaikeaa ja tutustumalla tietää parhaiten, mistä toinen tykkää. Hassua kyllä, noihin kolmeen kohtaan voi liittää myös ne höyhenet, käsiraudat, akrobatian, ilotulitukset ynnä muut bonukset, jotka ovat kivoja, kun perusasiat ovat kunnossa. Disclaimerina lienee lisättävä, että jokainen ihminen, jokainen suhde ja jokainen tilanne on erilainen. Loputon oppaiden selaaminen ei voita puhetta.

Jeminan kritisoima Nainen, pese miehesi auto!- vinkki saa muuten varauksettoman kannatukseni, päinvastaisena. Kyllä minä vähintään vakavasti harkitsisin petipuuhia, jos mies ilmoittaisi pesevänsä autoni, myös sisältä. Vahata ei tarvitse.

(Ihan vinkkinä vaan.)

Miten te oikein olette nuoruutenne viettäneet?

Kysymys, jonka esitin seurueelle eräänä iloisena iltana joitakin aikoja sitten. Tulivat puheeksi asiat, joita ei ole koskaan tehnytIlta oli riemukas, mutta kieltämättä muutama seikka jäi kovasti mietityttämään. Itselleni tietyt ajanviettotavat ovat olleet ihan vaan normaaleja, toisille ne toivat mieleen kysymyksen miksi? ja toisia ne vain huvittivat. Ehkä vika oli seurassa, ehkä minussa tai ehkä siinä, että tasan ei mene nallekarkit eikä muutkaan herkut.

Toisaalta minua puolestani ihmetytti suuresti eräs henkilö, joka kertoi ostaneensa ensimmäiset viinilasinsa 15-vuotiaana. Itsehän en ole vieläkään sellaisia hankkinut. Ei kai sitten ole ollut tarvetta vaikuttaa aikuiselta, kuten hän ostoksensa selitti. Viiniä toki juon, mutta samanlaisesta lasista kuin vettä tai mitä tahansa muuta.

Jotta en vaikuttaisi hieman liian varhain alkoholisoituneelta peräkammarin tytöltä, joka saadaan houkuteltua minne vaan vihjaamalla humaltumismahdollisuudesta, haluaisin tuoda ensin esiin muutamia muita (kuulemma) kyseenalaisuuksia menneisyydessäni. Olen nimittäin ajanut niin traktorilla kuin mönkijälläkin. Peräkärryn ja kuorman kanssa sekä ilman. Huvikseni ja hyvästä syystä. Tiellä, pellolla ja metsässä. Luvallisesti ja ilman korttia (rikos on vanhentunut). Ja niin edelleen. En kuitenkaan pillurallia torin ympäri, mutta lähinnä koska torin ympäri ei oikein olisi päässyt ja koska parinkymmenen kilometrin matka traktorilla on vähän ikävämpi juttu ja vähentää kummasti lähtöhaluja.

Osaan myös tehdä täydellisen heinäkuorman paaleista. Paalien asettelu on avain onneen, se on tarkkaa hommaa. Liinasta ei ole mitään iloa, jos kuorma on kasattu vähän sinne päin. Lisäksi kannattaa ottaa huomioon se, että jos joku rako näyttää siltä, ettei siihen enää paalia mahdu, niin kyllä mahtuu. Heinä on vähän sama kuin untuva tyynyn sisässä. Sen saa tiivistettyä yllättävän pieneksi, kapeaksi tai ohueksi. Heinäpaalin sisään mahtuu myös melko paljon hiirenpaskaa, mutta ehkä siitä joskus toiste lisää.

Ja koska minulla on tilaisuus, haluaisin kehua tekemiäni halkopinoja. Seinänvierustallinen täydellisyyttä. Alimmat halot juuri sopivalle etäisyydelle seinästä ja pikkuhiljaa hallittu kallistus. Sellainen, josta on helppo ottaa puita ilman, että kaikki pinoon jääviksi tarkoitetut halot hautaavat saunapuiden hakijan alleen. Harjoitus se mestarin tekee.

Nuo kaksi viimeksi mainittua eivät ehkä ole juttuja, joista jotenkin erityisesti olisin nauttinut, mutta kyllähän niiden kanssa aika kului, kun ei muutakaan ollut. Kotikonnuilta pois muutettuani heinä ja halot ovat vaihtuneet enenevissä määrin monen mielestä erikoiseen juomapolitiikkaan. Puolustuksekseni haluan kuitenkin mainita, että enemmistö toteutuneista illanvietoista sopii sarjaan etkot-baari-yökerho-jatkot ja siideri-lonkero-ehkä yks shotti-lasi viiniä. Parhaita vaan ovat olleet ne hieman erilaiset. Esimerkiksi se ilta, jonka vietin potentiaalisen miehen, hänen sukulaissetänsä ja kädenlämpöisen kossuveden kanssa keskustellen naapurin kissasta ja seksuaalisesta suuntautumisestani. Tai se, jolloin opastin ulkomaalaisia vieraita suomalaisille tavoille turhankin innokkaasti paikassa, jossa ei ollut lisäksemme ketään muita. He halusivat kokea todellisen Suomen ja minkäs sille voi, a girl’s gotta do what a girl’s gotta do. Lähtemätön vaikutus, kuten jälkikäteen sain kuulla. Siihen yöhön liittyi, paitsi minulle ystävällisesti toimitettu pontikka, ainakin sauna, vasta ja perhokalastus, josta en tiedä yhtään mitään. Tätä nyt ei enää kukaan usko, mutta en minä aina ole ollut tolkuttomassa humalassa. En ollut silloinkaan, kun lähdin miehen mukaan, koska hänen tätinsä niin kovasti sitä tahtoi.

Olen aika varma, etten ole ainoa.

Jumppasalin joulu

Joulu on taas. Tonttu-ukot hyppivät ja pukki odottelee pusua. Lunta tulvillaan, niin että ihan peittää Laaksosen kukatkin. Paavi on kieltänyt härät kaukalon ympäriltä, mutta onneksi voimme katsella varpusia uusin silmin. Nisse, Nasse, äidin porsaat ja Petteri polkkaavat reippain askelin Lucian vanavedessä kohti kaunista Joulumaata,joka hyvinkin saattaa sijaita Sylvian uudelleenmuotoillussa sydämessä. Kulkusten kilistessä on mukavaa sytytellä kynttilöitä ja rakentaa joulupuuta. Toisin sanoen on aika käydä joulun viettohon.

En pidä joululauluista. Hilipatihippaa tai synkempää kuin marraskuinen iltapäivä jossakin pienessä lumettomassa suomalaisessa kaupungissa. Ehkä oman osansa kohtauksessa Kunpa radio ja kaiuttimet sattumalta räjähtäisivät näytelmästä Miksi joulu kestää neljännesvuoden? on myös ahdistavalla muistolla ala-asteen joulujuhlista, joissa pikku-A muiden pikkuihmisten kanssa esitti epävireistä versiota milloin mistäkin klassikosta. Yleisössä istuvat isommat ihmiset kuuntelivat lasittunein ilmein rakkautensa hedelmien kuukausien harjoittelun tulosta. Taputtivatkin vielä, luultavasti riemuiten laulun loppumisesta.

Enkeli taivaan jälkeen jaettiin jokaiselle pieni paperipussi, josta jokainen sai edelleen jännityksestä hikisin pikkukätösin kaivaa piparkakun, runsassiemenisen mandariinin tai omenan sekä suklaakonvehdin. Jos budjetti antoi periksi, saattoi pussista löytyä oikein kiiltokuva. Todistuskirjasen kantta koristavat suklaiset sormenjäljet, mutta mandariinipuu ei meidän leveyksillä jaksanut kasvaa. Nyt muistellessani palautuu mieleeni sekin seikka, että joulupukkia ei meidän bileissä näkynyt. En tiedä, estikö pukin työehtosopimus pikavisiitin vai toteuttiko rehtori salaista lapsuuden haavettaan jakaessaan lahjuksia punaiseen tonttupaitaan pukeutuneena. Ei ollut sitä vertaa viitsinyt panostaa, että olisi pukinpuvun niskaansa kiskaissut, vaikka sellainen todistettavasti koulun homeisista varastoista löytyi.

Siitä puvusta olisi riittänyt peitoksi koko luokalle. Päärooli joulunäytelmässä ei siis ollut kunniatehtävä vaan pikemminkin rangaistus. Omalle kohdalleni nakki ei nasahtanut, mutta enpä saanut esittää muoriakaan. Ehei, A sai olla tonttu, tyhmä tonttu, Peter Panin Leena, Kalevalan Aino, höperö mummo tai nörtti ajalla ennen kuin meidän perälle internet ehti. Rooleja on siis piisannut ja näköjään meidän koulun joulujuhla ei rajoittanut hahmovalikoimaansa vain niihin pieniin punaisiin ja harmaisiin. Näytelmät itsessään olivat kultaisten muistojeni mukaan varsin mukiinmeneviä. Milloin oltiin Korvatunturilla lakossa, milloin rantalomalla tonttuporukassa ja joskus taidettiin stailata pukkia. Edellä aikaansa ja Lomanin Teuvoa oli sen pätkän kirjoittaja.

Ylivoimaisesti hienoimman roolisuoritukseni tein kuitenkin Ainona. Repliikkejä ei montaa ollut, mutta onnistunut eläytymiseni hukuttautumiseen takasi sen, että sama näytelmä esitettiin myös seuraavana keväänä ennen Suvivirttä. Aino vaikutti muutenkin selväjärkiseltä nuorelta naiselta, sillä kukapa sitä vanhaa horiskoa kanteleensoittajaa ottaisi, jos voisi saada nuoren, komean ja salskean Joukahaisen. Toivottavasti se toinen kosija tosiaan oli Joukahainen, mopolla se kuitenkin oli liikkeellä.

Eipä sitten muuta kuin rauhaa, hyvää tahtoa ja mitä niitä nyt on. Koko kansalle toki, mutta ihan erityisesti haluaisin tänä vuonna muistaa kaikkia joulujuhliin osallisia niin lavalla kuin muuallakin salissa. Olen anteliaalla tuulella.

Otsikosta kaikki kunnia kaverille, joka siihen jossakin oli törmännyt. Sellainen laulu on oikeasti olemassa.