Hankalaa, työlästä ja muutenkin epämukavaa

Vaikeinta on aloittaminen. Toivottavasti niin, koska tarkoitus todellakin olisi saada notaari tämän syksyn aikana naputeltua ja toistaiseksi olen valinnut aiheen ja hahmotellut sisällysluetteloa. Seuraava askel olisi avata ainakin joku pöydälle kasautuneista opuksista (tai edes suuri ja mahtava internet, hyötykäytön osalta) ja aloittaa ihan oikeasti tiedon hankkiminen ja jäsentely.

Olen kohtalaisen tehokas ja saan asiat tehtyä, mutta piru vie tämän aloittamisen kanssa. Aina on muka jotakin tärkeämpää ja jos ei tärkeämpää niin mukavampaa ja jos ei mukavampaa niin tarpeellisempaa ja jos ei tarpeellisempaa niin nälkä tai jotakin muuta. Yliopiston kirjasto ei houkuttele sitten lainkaan eikä innokas suunnittelija-minäkään ole jostain syystä tahtonut aikatauluttaa elämään lakimuutoksia tai tärkeimpien lähteiden listaamista. Mikähän sitäkin vaivaa?

Työ on siis vaiheessa ei tarvitsisi kuin tehdä ja jostain käsittämättömästä syystä kovin suosittu sanonta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty naurattaa päivä päivältä enemmän. Järjellä ajoittain ajattelevana ja laskutaitoisena teidän vallan mainiosti, että sitä aikaa on kolmisen kuukautta – tai vaikka maailman tappiin asti – mutta ikävästi kirkuva ja järjen äänen peittävä menninkäinen tai joku muu satuolento väittää jotain ihan muuta. Aloitan heti, kun saan sen hiljaiseksi tai mielellään hengiltä. (Ja muita hyviä aikomuksia.)

Kesäpäivä

Kävin rannalla, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Tai oikeastaan ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Uimassa olen pulahtanut muistaakseni joka kesä, mutta varsinaisia pyyhe, lukemista ja aurinkorasvaa– sessioita en ole hetkeen kokeillut. Eipä ollut meininki muuttunut miksikään. Kirkuvia lapsia, huutavia vanhempia ja jatkuva heitetyn rantapallon, kiven tai evässämpylän uhka. Nautinnollista.

En liene yksinäni aurinko-ongelmani kanssa. Oma ihonvärini on maidonvalkoinen haalealla punaisen sävyllä maustettuna. Aurinko korostaa punaista parhaimmillaan paloautoon asti, mutta ei saa aikaiseksi minkäänlaista ruskettumiseen viittaavaa. Ei edes itseruskettavanoranssia, joten liikuskelen ympäri vuoden mielummin kovin värittömänä kuin vaihtelevan punertavana. Paitsi tällaisina mielenhäiriöhetkinä, jolloin syvälle haudattu optimismini kaivautuu esiin ja päätän kokeilla josko sittenkin tällä kertaa. Huominen toden sanoo, mutta ei hyvältä näytä. Tälläkään kertaa.

En tiedä olenko tulossa vanhaksi (tai no, tiedänpäs) vai onko järvivesi nykyään kesäisinkin kylmempää kuin kaukaisina lapsuusvuosina. Jos olisin hypännyt laiturinnokasta, viettäisin luultavasti nyt laatuaikaa sairaalassa rytmihäiriöistä toipuen. Koska olen sekä vanha että pelkuri, kahlasin järveen kainaloita myöten toivoen, että pystyn hillitsemään hillittömän kirkumisenhaluni. Nauroivat muutenkin, hullunrohkeat ja ilmeisen tunnottomat kakarat.

Muuten oli kivaa eli kirja oli hyvä ja välipalakirsikkatomaatit herkullisia.

Jännän äärellä

En panikoi ja jännitä juuri mitään. Muiden kertomukset unettomista öistä ennen pääsykoetta tai tavallisia tenttejä ovat minulle tuttuja tosiaankin vain kertomuksina. Keksin kyllä monta muuta hyvää syytä unettomille öilleni, mutta tentteihin tai muihin opiskelujuttuihin ne eivät liity. Julkinen esiintyminen ei välttämättä ole kovin mieluisaa, mutta mikäs siinä. Harva esitystä kuitenkaan järin tarkasti seuraa eikä luultavasti muista enää hetken kuluttua, ellen keksi jotakin todella mieleenpainuvaa, mitä minulla ei ole aikomustakaan tehdä.

Epätietoisuus tulevasta tai uudesta tilanteesta saattaa ärsyttää, mutta ei jännitä. Pystyn suhtautumaan yllättävän moniin asioihin kattelemma – asenteella, minkä tiedän raivostuttavan monia. Todella monia, nyt kun tarkemmin ajattelen. Kyllä kaikki järjestyy. Ihan hyvin se menee. Ja niinhän se yleensä on, joten mitäpä sitä suotta etukäteen stressaamaan, ja jos ei ole niin ei sitten ja se siitä.

Jälkeenpäin jännittäminen on minun lajini. Ehkä olen liian hidas hermoillakseni etukäteen. Ehkä en ole vielä oppinut tunnistamaan jännitystä. Ehkä ja ehkä, mutta on tässä jotain hyvääkin täydellisen turhuuden lisäksi: Tiedän lopputuloksen. Jännitän siis sitä, mitä juuri tein. Kätevää, mukavaa ja sanoinkuvaamattoman typerää.

Pakkotahti

Kannattaa aina jättää tehtävät viime tippaan. Mikään ei ole niin nautinnollista kuin viettää perjantai-iltaa kirjoittaen kahta rästiesseetä ja yhtä esseetä, jonka deadline ei vielä ole ylittynyt. Se on vasta huomenna. Yhdeksän sivua valmiina, saman verran jäljellä.

Ei tämä tästä.

 

 

Lukko

Olen huono puhumaan asioistani. Haluan kasata hajanaiset ajatukseni ensin itselleni selkeäksi kokonaisuudeksi itsekseni ja vasta sitten avaan suuni. Jos avaan. Yleensä käy niin, että aikani asiaa vatvottuani olenkin käsittellyt sen ainakin omasta mielestäni siihen pisteeseen, että tuntuu turhalta puhua koko jutusta kenellekään toiselle.

Toki, jos kyse on kahdenkeskisestä asiasta tai tilanteesta, haluan varmistaa, että myös toiselle osapuolelle jää hyvä fiilis. Hyvä joko niin, että asia on ratkaistu tai niin, että jälkimaku on hyvä, vaikka erimielisyys tai mikä sitten onkaan olisikin ylitsepääsemätön tai muuten mahdoton. En pysty itse jättämään asiaa taakseni, jos tiedän tai edes aavistelen toisen vielä sitä miettivän. Tiedän varsin mainiosti, miltä tuntuu valvoa öitä jonkun sellaisen vuoksi, jonka joku toinen on määritellyt pikkujutuksi, jota on ihan turha vatuloida, kun eihän se siitä miksikään muutu. Mutta pyhimys en minäkään ole. Aika usein on ärsyttänyt muistella kaukaisia sanomisia ja tekemisiä, joita tuskin itse enää muistaakaan. Jokainen ansaitsee mielenrauhan (niin kauan kuin kyse ei ole veriteoista) ja minun turhaksi luokittelemani juttu voi olla toiselle suurempi kuin aavistaa voisi.

Oma-aloitteista puhumista sen sijaan suorastaan välttelen. En ole ikinä osannut puhua tunteistani, ajatuksistani tai elämäntilanteestani mitenkään erityisen analysoiden. Ongelma on nimenomaan puhuminen, sillä mielessäni kyllä kaivelen syviä vesiä. Käsittelen asioita paljon nimenomaan järjen kautta. Tai ainakin olen nimennyt sen järjeksi, oli mikä oli. Pystyn analysoimaan pieniä yksityiskohtia ja niiden merkityksiä, syitä ja seurauksia ynnä muita. En vaan saa sanottua ajattelemaani ääneen. En, vaikka luottaisin kuuntelijaan täysin ja tietäisin, ettei hän minua tuomitse tai arvostele. En, vaikka pystyn seisomaan mielipiteeni, ajatukseni, tunteeni takana. Ei voi olla kovin terveellistä pitemmän päälle kasata kaikkea siistiin pinoon jonnekin koloon takaraivon perukoille. Jossakin vaiheessa joko tapahtuu räjähdys ja alan huudella totuuksia pitkin kyliä tai kallo alkaa saada uusia muotoja. Kumpikaan vaihtoehto ei varsinaisesti houkuttele.

Ajattelen, kirjoitan ja puhun itselleni ja itsekseni. Saatan käydä pitkiä keskusteluja pääni sisällä muodostaen täysin järkeviä, älykkäitäkin virkkeitä. Yksin ollessani. Itselleni.

Nyt olisi kuitenkin käsillä asia, joka on pakko sanoa ääneen jollekin toiselle. Olen asiastani varma. Luotan kohteeseen. Uskon, että hän ymmärtää minua ja vastaa. Järki sanoo, että hyvin se menee, mutta jokin pieni ääni huutaa ei. Nyt se vain täytyy vaientaa.

18 täysin pätevää syytä aloittaa lukeminen vähän myöhemmin

  1. Päiväunet. Aina on hyvä hetki sulkea silmänsä pariksi minuutiksi. Tai tunniksi, sillä mikään ei piristä niin kuin paniikkiherätys puoli kahdeksalta illalla kolmen ja puolen tunnin otanpa pienet nokoset- session jälkeen. Ja taas jaksaa tutustua keskiviivaperiaatteeseen ihan koko yön.
  2. Syksyn ylioppilaskirjoitusten pitkän matematiikan kokeen googlettaminen.
  3. Muutaman yo-koetehtävän laskeminen. Samalla voi tyytyväisenä todeta, että kyllä kannatti aikoinaan opetella vektoreita, joiden funktio on minulle yhä edelleen suuri arvoitus.
  4. Hetkisen voi myös uhrata sen saakelin vektorikurssin arvosanan tuloksettomaan muistelemiseen.
  5. Nälkä, mikä ihana tekosyy. Mitähän jääkaapissa on? Yleensä en näinä hetkinä löydä mitään mieluista ja nopeasti valmistuvaa, joten on ihan välttämätöntä lähteä kauppaan.
  6. Kirjan tilaaminen. Ensin vertaillaan hintoja, sitten toimitusaikoja ja maksutapoja, minkä jälkeen valitaan halvin, nopein ja verkkomaksu, jolloin vaihtoehtoja on jäljellä enää kolme. Valitaan halvin tai nopein ja etsitään luottokortti. Tehdään tilaus ja toivotaan, että kirja ei mystisesti ole juuri samalla sekunnilla loppunut varastosta. PRH:ssa varmasti odotellaan jo kiihkeästi tilausmenetelmää koskevaa patenttihakemustani. Sikäli kun menetelmän voi patentoida.
  7. Siivoaminen, se ilmiselvin ja käytetyin. Kaikki käy perustason tiskauksesta ja imuroinnista aina astetta epätoivoisemman auton suursiivouksen kautta aina hc-siivoojan hajulukon ja liesituulettimen puhdistukseen. Lisäksi on hyvä muistaa, että aina voi kysyä, josko naapuri sallisi pienen visiitin pölyjen pyyhkimisen merkeissä. Samoin rappukäytävän moppaaminen toimii aina.
  8. Säädösten etsiminen lakikirjasta ja merkkilappusten liimailu. Oikeastaan ihan hyödyllistä.
  9. Lukusuunnitelman tekeminen. Uuden voi tehdä vaikka joka päivä huomatessaan olevansa jäljessä aiemmin tehdystä, tai sekin riittää, että hylkää sen ensimmäisen, sillä eihän sitä perkele ennenkään ole suunnitelmalla luettu.
  10. Mitähän televisio tänä iltana tarjoaa? Vaikka en TV:tä omistakaan, on silti hyvä pysyä selvillä ohjelmatarjonnasta. Tietää, mistä muut huomenna puhuvat vaietessani tietämättömyydessäni.
  11. Toisen eli sen vähäpätöisen, valinnaisen ja vain vähän opintopisteitä tuottavan kurssin tehtävät, joihin saa upotettua huomattavan paljon aikaa. Valikoiva perfektionismi on varsin ikävä ongelma.
  12. Lemmikin silittely, rapsuttelu, harjailu ja leikittäminen.
  13. Lemmikille lepertely, kuivaraksujen syöttäminen yksitellen sekä valittaminen siitä, että pitäisi lukea.
  14. Lemmikin aiheuttamien raapimajälkien puhdistus ja veripisaroiden pyyhkiminen lattialta. Hampaanjäljet lähtevät sormista ajan myötä.
  15. Maailmanympärimatkan suunnittelu.
  16. Lottovoiton odottelu.
  17. Loton vieminen kioskille.
  18. Kellohan on jo vaikka mitä, täytyy mennä nukkumaan.

Seuraava tenttikierros, täältä tullaan.

”Ole ihan rohkeasti oma itsesi”

Viimeisten parin vuoden aikana olen rohkaistunut ilmaisemaan itseäni paljon aiempaa laajemmalla skaalalla. Vaikka en vieläkään ole mikään tunnettu viihdyttäjä saati kaveriporukan pelle, olen kuitenkin ehtinyt hankkiutua tilanteisiin, joissa olisi pitänyt olla hiljaa. Harvemmin pyörittelen tilanteita mielessäni jälkikäteen, mutta täytyy myöntää, että joitakin tilanteita muistelen vieno puna poskilla hehkuen. Yleisen kömpelöyteni ja vahinkoalttiuteni huomioon ottaen on hieman kummallista, että kiusalliset hetket liittyvät nimenomaan puheisiini. Liukasteluja kuralätäkköihin tai housujen repeämisiä on harvemmin kukaan päässyt todistamaan ja humalassa suoritettuja urotekoja ei lasketa.

Mutta annas olla kun päästään kahvipöytään kaukaisempien sukulaisten tai – mikä vielä riemukkaampaa – puolituttujen kanssa. Silloin iskee jossakin vaiheessa vastustamaton himo avata suu. Eikä sitten muuta kuin töks töks. Olen mestari kommentoimaan muiden ilonaiheita puolisarkastiseen ja erityisesti lyhytsanaisen töksähtelevään tapaan. Usein trion täydentää loukkaavaksi luokiteltava lausahdus, äänensävy tai muu viestinnän muoto.

– Mitäs sinulle A nykyään kuuluu?

– Opiskelua.

– Niin, mehän saadaan oikein tuomari sukuun. Tiedetään, keneltä kysyä neuvoa. Heheh.

– Joo, sullahan niitä ongelmia kuulemma on ollut.

Kyllä, älykästä ja aikuismaista. Moni muu osaisi kai valita sanansa harkitsevammin. Ihan hirveästi ei harmita, ettei ole viime vuosina kovin monia sukujuhlia ollut ja muissa tilaisuuksissa olen yrittänyt skarpata kaikella tarmollani. Välillä onnistuu, usein ei. En ala tässä eritellä sen tarkemmin, mutta se vitsi, jossa arvuutellaan joulupukin ja juutalaisen eroa*, ei ihan sovi joka tilanteeseen, jossa on läsnä myös itselle tuntemattomia henkilöitä. Onneksi en ehtinyt aloittaa varsinaista bravuurijuttuani, joka on mauttomuudessaan omaa luokkaansa.

(* menevät savupiipussa eri suuntiin)

Ei mun enää pitänyt kesästä jauhaa

Sen verran syvällisiä olen viime aikoina mielessäni pyöritellyt, että opiskelu on jäänyt luvattoman vähälle. Aletaan olla taas siinä vaiheessa, että pitäisi lukea yöt ja päivät, jos mielisi ehtiä oikein kertaamaan. Menin vielä jonain onnellisena heinäkuun lopun päivänä vannomaan, että kunhan syyskuu koittaa, aloitan ahkeran, kunnollisen ja – aivan erityisesti – raittiin elämän. Ei ole tapahtunut. Paitsi alkoholia on kulunut vähemmän, mikä taas kertoo huolestuttavia asioita kesästä.

Kävin tekemässä ainoan kesätenttini pari viikkoa sitten noin viikon selailun jälkeen ja arpomiseksihan se meni. Tärpit menivät iloisesti metsään ja ”tätä se ei ainakaan kysy” -asiat taas… Muotoillaan vaikka niin, etten ikinä, missään tilanteessa ole ollut niin väärässä. Ja väärässä oleminen on asia, mistä minulla kyllä on kokemusta. Mutta odotellaan. Ei sitä tiedä ja muita toiveikkaita ajatuksia. Olisi ehkä pitänyt runoilla jotakin kukkasista tai huomattavan komeasta professorista.

Pienistä orientoitumisvaikeuksista huolimatta on ollut kovin mukavaa palata kirjojen, luentojen, kirjaston lukukoppien ja mauttoman ruoan pariin. Olenhan sentään selvittänyt tieni jo yhdelle luennolle ja kerran syömäänkin. Kirjastossa olen käynyt maksamassa viime keväältä kertyneitä maksuja. Sellainen lempeä laskeutuminen, näin olen asian itselleni selittänyt. No joo, totta puhuen kyse lienee lähinnä palavasta halusta jatkaa kesää edes jollakin tapaa. Tai ei välttämättä kesää kesänä vaan sitä, mitä tämä kesä on edustanut ja nostanut pintaan. Mutta aiheeseen palatakseni, palaaminen arkeen on tuntunut hyvältä. Opiskelu on kuitenkin kivaa ja välillä jopa mielenkiintoista. Moniin tuttuihin asioihin löytyy ihan uusia näkökulmia ja katsantokantoja. Puhumattakaan siitä (voiton)riemusta, kun huomasin eräässä itselleni osoitetussa asiakirjassa selkeän virheen, mikä olisi vielä vuosi sitten mennyt täydestä. Olen minä jotakin oppinut.

Luontainen epäluuloisuuteni, jonka haluan ajatella olevan täysin tervettä, sekä varsinkin lievähkö taipuvaisuuteni negatiivisuuteen on noussut ihan uusiin ulottuvuuksiin viimeisen vuoden aikana. Etsin virheitä ja vikoja vähän joka asiasta eikä sitä löytämisen riemua kovin moni asia voita. Enpä ollut aiemmin huomannutkaan, kuinka mukavaa on takertua pikkuseikkoihin. Onneksi niillä on sentään joskus merkitystä.