Iso kirjain

Kun tapaa sattumalta ja nopeasti kivan, hauskan, huolehtivan ja kovin puoleensavetävän Miehen itselleen äärimmäisen epäedullisissa olosuhteissa eikä tiedä Miehestä mitään, niin minkä helevetin takia sitä Miestä pitää ajatella kaaaaaaaauan sen jälkeen. Koko ajan.

Mainokset

Ylpeys ja ennakkoluulo

Jos joskus kirjoitan elämäkertani, sisältyy siihen ainakin yksi otsikon mukainen luku. En kovin helposti myönnä olevani väärässä, tai että olisi pitänyt tehdä toisin. Ainakaan toisille, itsekseni saatan kiukutella jälkikäteen, mutta yleensä pyrin vain unohtamaan.

Tällä kertaa ylpeyden huonoista puolista ja ennakkoluulojen typeryydestä muistutti mies. Se sama, jonka perään tässäkin blogissa on joskus itketty, kun itse ensin mokattiin.

Pääsi yllättämään. Pahasti. Ja toisaalta ihan hemmetin hyvästi, toivottavasti. Saisi tämäkin tarina päätöksensä tai ainakin yhden luvun loppuun kirjoitetuksi.

Haluaisin kirjoittaa koko jutun kaikessa hölmöydessään puhtaaksi, mutta ei siitä mitään ole tullut. Luonnoksissa on pätkiä ja taas pätkiä sekä yksi valmis, pahimpina aikoina kirjoitettu teksti, jota en vain pysty julkaisemaan. Ehkä joskus.

Tunnistuksia

Viime kuukausina elämääni on ilmestynyt – yllättäen ja varsinkin pyytämättä – sukulaisia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Kyse ei ole mistään niin raflaavasta kuin isäni hurjan nuoruuden paljastumisesta ja neljän eri naisen kanssa tehtyjen kuuden lapsen ilmestymisestä eksoottisista maailmankolkista. Ei, se olisi ihan liian jännittävää ja saippuasarjamaista. Perinnönjako lienee siis tapahtuva sitten joskus tällä nykyisellä kokoonpanolla. Sen sijaan minulle ovat ilmoittautuneet kummitätini tytär (ei ehkä sukua, mutta en menisi vannomaan), isäni serkku sekä isäni serkun tytär. On sitä vaan meidänkin suvussa lisäännytty.

Kaikki kohtaamiset ovat sattuneet hyvinkin arkisissa tilanteissa. Ei itkuisia halailuja ovellani eikä salaperäisiä kutsuja rautatiesillan alle keskiyöllä täydenkuun aikaan. Ei sillä, että sellaisia kaipaisin saati että paikalle vaivautuisin. Kaupan kassa, yliopisto, kirjasto ja mitä näitä nyt on, kelpaa vallan mainiosti. Ehkä tuollaiseen dramaattiseen ensitapaamiseen osaisi suhtautua vähän eri tavalla kuin toteamalla että jaaha. Hämmentyneeseen ja vähän säikähtäneeseen katseeseen olen aina saanut vastaukseksi lyhyen sukuselvityksen ja toteamuksen, että näytän aivan jolta kulta (iso)vanhemmaltani. Mitäpä siihen muuta voi kuin todeta, että Mauno-vainaa on jäänyt sen verran etäiseksi, että en ihan heti muista hänestä kuulleeni ja että niin ne kaikki muutkin sanovat.

Ihan pikkuisen minua huolestuttaa myös se, että muut kyllä tunnistavat minut, mutta minä lähinnä itseni peilistä. En kai, kun en ole muista kuullutkaan. Katsotaan sitten kuusikymppisenä, kun innostun sukututkimuksesta ja kaikki tätöset ovat helposti paikannettavissa kivien avulla eivätkä varmasti enää muuta. Kaivelen esiin muinaisia valokuvia ja pidän kirjaa siitä, kuka näyttää ja keneltä.