Ylpeys ja ennakkoluulo

Jos joskus kirjoitan elämäkertani, sisältyy siihen ainakin yksi otsikon mukainen luku. En kovin helposti myönnä olevani väärässä, tai että olisi pitänyt tehdä toisin. Ainakaan toisille, itsekseni saatan kiukutella jälkikäteen, mutta yleensä pyrin vain unohtamaan.

Tällä kertaa ylpeyden huonoista puolista ja ennakkoluulojen typeryydestä muistutti mies. Se sama, jonka perään tässäkin blogissa on joskus itketty, kun itse ensin mokattiin.

Pääsi yllättämään. Pahasti. Ja toisaalta ihan hemmetin hyvästi, toivottavasti. Saisi tämäkin tarina päätöksensä tai ainakin yhden luvun loppuun kirjoitetuksi.

Haluaisin kirjoittaa koko jutun kaikessa hölmöydessään puhtaaksi, mutta ei siitä mitään ole tullut. Luonnoksissa on pätkiä ja taas pätkiä sekä yksi valmis, pahimpina aikoina kirjoitettu teksti, jota en vain pysty julkaisemaan. Ehkä joskus.

Mainokset

Tunnistuksia

Viime kuukausina elämääni on ilmestynyt – yllättäen ja varsinkin pyytämättä – sukulaisia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Kyse ei ole mistään niin raflaavasta kuin isäni hurjan nuoruuden paljastumisesta ja neljän eri naisen kanssa tehtyjen kuuden lapsen ilmestymisestä eksoottisista maailmankolkista. Ei, se olisi ihan liian jännittävää ja saippuasarjamaista. Perinnönjako lienee siis tapahtuva sitten joskus tällä nykyisellä kokoonpanolla. Sen sijaan minulle ovat ilmoittautuneet kummitätini tytär (ei ehkä sukua, mutta en menisi vannomaan), isäni serkku sekä isäni serkun tytär. On sitä vaan meidänkin suvussa lisäännytty.

Kaikki kohtaamiset ovat sattuneet hyvinkin arkisissa tilanteissa. Ei itkuisia halailuja ovellani eikä salaperäisiä kutsuja rautatiesillan alle keskiyöllä täydenkuun aikaan. Ei sillä, että sellaisia kaipaisin saati että paikalle vaivautuisin. Kaupan kassa, yliopisto, kirjasto ja mitä näitä nyt on, kelpaa vallan mainiosti. Ehkä tuollaiseen dramaattiseen ensitapaamiseen osaisi suhtautua vähän eri tavalla kuin toteamalla että jaaha. Hämmentyneeseen ja vähän säikähtäneeseen katseeseen olen aina saanut vastaukseksi lyhyen sukuselvityksen ja toteamuksen, että näytän aivan jolta kulta (iso)vanhemmaltani. Mitäpä siihen muuta voi kuin todeta, että Mauno-vainaa on jäänyt sen verran etäiseksi, että en ihan heti muista hänestä kuulleeni ja että niin ne kaikki muutkin sanovat.

Ihan pikkuisen minua huolestuttaa myös se, että muut kyllä tunnistavat minut, mutta minä lähinnä itseni peilistä. En kai, kun en ole muista kuullutkaan. Katsotaan sitten kuusikymppisenä, kun innostun sukututkimuksesta ja kaikki tätöset ovat helposti paikannettavissa kivien avulla eivätkä varmasti enää muuta. Kaivelen esiin muinaisia valokuvia ja pidän kirjaa siitä, kuka näyttää ja keneltä.

Tunnetko?

Autosta, traktorista tai mistä tahansa kovaäänisestä kulkupelistä käsin kuka tahansa vastaantulija tervehtii. Aina ja joka kerta.

En tunne tervehtijöistä yhtäkään ja luultavasti en ilman suojakuoria heihin törmääkään. Olen aika varma, ettemme ole tavanneet koskaan eli emme todellakaan tunne toisiamme.

Jos niin hassusti kävisi, että tapaisimme kosketusetäisyydellä, tervehtisimme, jos olisimme humalassa. Selvin päin nyökkääminen riittäisi. Saattaisi olla liikaakin.

Silti mietin, tuntevatko he minut sittenkin. Tilanne, jossa en tunne ketään, mutta kaikki tuntevat minut, on todella pelottava ja harmillisen mahdollinen. Joskus on niin käynyt. Jos oikein haluan itseäni kiduttaa, mietin, mistä he minut tuntevat.

Tervetuloa syrjäkylälle.

Unia

Olen antanut kertoa itselleni, että jatkuvat seksiunet viittaavat joko siitä puhe, mistä puute- tyyppiseen tilanteeseen tai muuten epätyydyttävään seksielämään. Mutta mitäs se sitten tarkoittaa, että jokaisessa eroottissävytteisessä unessani seikkailee eri mies? Eikö yksikin riittäisi vai suositteleeko alitajuntani rakastaja-armeijan hankkimista? Vai lieneekö kyseessä enneuni? Parin viikon kuluttua olen houkutellut sänkyyni jokaisen vähänkään miellyttävän herrahenkilön, parhaimpana päivänä kaksi ja lisää tunkee ovista ja residenssini lukuisista ikkunoista. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta.

Hämmennys

Se, että päätyy vieraaseen sänkyyn ajatellen, että kerrankos sitä, on inhimillistä. Sekin, että on päättänyt viettää yönsä juuri siellä jo pari päivää aikaisemmin, on inhimillistä. Kukapa ei joskus ajattelisi, että yksi yö vaan, aikuisiahan tässä ollaan. Tutustuttuaan vain vähän aikaisemmin. Huomattuaan puhuvansa samaa kieltä. Huomattuaan, että voisivat olla toisilleen sen pienen hetken jotakin. Ei elämää suurempaa. Hetken hurma, jota muistella joskus vanhoilla päivillä, ellei pääse unohtumaan. Samalla kaikki ja ei mitään.

Se, että aamulla ei kaduta, on hienoa, tavoiteltavaa. On yökyläilyjä, joita en mielelläni muistele. Ja on tämä viimeisin, jota olen muistellut paljon. Kai kummallakin oli sama tarkoitus. Pitää hauskaa, nukkua toisen kainalossa ja herätä aamulla liian aikaisin oven koputteluun ja syttyviin valoihin. Jutella pehmoisia, sanoja vailla syvempiä merkityksiä. Hymyillä ja viihtyä. Sopia erotessa, että soitellaan ilman, että kumpikaan siihen uskoisi. Puoli vuorokautta on lyhyt aika, vaikka sen viettäisi kahdestaan. Hukkuu muuhun elämään, jos antaa hukkua.

Oliko niillä sanoilla sittenkin merkitys?