Epäonnistukaa! (ettei mun tarvi)

Tänään vietetään epäonnistumisen päivää, joka on ehdoton suosikkini enemmän tai vähemmän virallisten, mutta todella lukuisten, teemapäivien joukossa. Epäonnistuminen on inhimillistä, tarpeellista ja ihan käsittämättömän raivostuttavaa. Miksi en voi osata ja oppia heti ensimmäisellä yrityksellä? Maailmassa on virhe ja sitä vielä halutaan alleviivata, korostaa ja huutomerkittää. Kiitti.

Epäonnistumisen harjoittelu on hyvä aloittaa pienistä asioista. Kirjoitusvirheet ja 3×3=8 opitaan jo ala-asteella. Taitojen kehittyessä jatketaan omiin maaleihin jalkapallossa, suoristamattomiin nilkkoihin balettitunnilla ja väärään numeroon lähetettyyn haukkumistekstiviestiin. Mopon virittämisestä kärähtämiseen, lumihankeen sammumiseen ja pääsykokeiden kämmäämiseen. Työpaikan kahvinkeittimen sytyttämiseen, projektideadlinen ylittämiseen ja polttaripanoon.

Kehitys epäonnistumisen taidon vaativalla saralla on itsestä ja vain itsestä kiinni. Jokainen voi ylittää itsensä, epäonnistua pahemmin kuin olisi uskonut voivansa. Mahdollisuudet ovat rajattomat ja aina löytyy uusia, kekseliäitä tapoja sössiä. Epäonnistuminen lienee yleensä suunnittelematonta, mutta todellisen mestarin tunnistaa pohjatyöstä ja suunnitelmallisesta toiminnasta epäonnistumisen eteen.

Epäonnistujana voi kehittyä! Järjestetäänköhän jossakin päin Suomea epäonnistumisen SM-kisoja? Tai vielä parempaa: MM-kisoja? Ahkeralla harjoittelulla mainetta, kunniaa ja loputonta ihailua. Kirkuvia fanilaumoja ja otsikoita. Ei olisi enää vain oman elämänsä epäonnistuja vaan koko kansan möhlijä. Torilla tavataan!

Mainokset

Bändi ja sen biisit

Eilen päätin luopua yhdestä elämäni kantavista periaatteista ja katsoin Vain elämää -sarjan ensimmäisen jakson, viikon myöhässä kuulemma. Kirpaisihan se ja syvältä, mutta luopumista puolsi perusteltu syy: Ilkka Alanko. Veljensä on huikea ja hänestäkin pidän ihan mahdottoman kovasti. Jossakin autuaassa olotilassa olen onnistunut täysin missaamaan herran mukanaolon ohjelmassa, mikä sinänsä lienee melkoinen saavutus. Olen kuitenkin vähän ylpeä.

Neljä ruusua on tuttu ja erityisesti tunnistettava. Yksi niistä yhtyeistä, joiden tahdissa kasvoin ja elin teinidraamoja, vaikka en ikinä sitä aktiivisesti kuunnellut enkä levyjä ostanut. Vaikea biiseiltä oli välttyä. Ohjelmaa ihmeellisestä internetistä katsellessani huomasin laulavani mukana. Osasin, piru vie, kaikki sanat. Bändin musiikin läsnäolo oli tainnut olla vahvempi kuin olen edes tajunnut. Ajatellut en ole.

Hauska löytää tällaisia ”unohdettuja” muistoja. Kuuntelin ja kuuntelen paljon musiikkia, mutta kaiken sen tietoisen kuluttamisen ja rakastamisen lisäksi jonnekin alitajuntaan tai minne lie on jäänyt myös jotakin muuta, yhden ikäluokan kollektiivista ääniraitaa. Edelleen voi tahto nuorallatanssijan nostaa ilmaan on kylmien väreiden kamaa.

A niin kuin

Aamu. Ei tartte näkyä.

Alppitorvi. Ei ehkä näy, mutta takuulla kuuluu.

Appelsiini. Vähän mehua silmään niin ei varmasti näy.

Aurinko. Ei oo näkyny.

Avoin hakemus. Ei oo näkyny, vastausta nimittäin.

Ah, asettelinpa aistikkaasti aakkosten alkukirjainta. Apua anovia autetaan armotta asteittain alkuiltapäivisin.