Pöh

Ankeita aikoja nämä viime viikot olleet. Ahdistus tekemättömästä ja ahdistus tehdystä. Periaatteessa kaikki ihan mukavasti, mutta.

Olen purkanut turhautumistani muun muassa seuraamalla kotimaista jääkiekkoa. Oikea kanava radiosta, valot pois ja ahkeraa kuuntelua. Ihan toimiva resepti myös nukahtamiseen, mikä sekin on ollut välillä vähän hankalaa.

Toinen varsin toimiva keino ajatella edes hetkittäin jotain ihan muuta, on ruoanlaitto. Mitä monimutkaisempi, pikkutarkempi ja epäonnistumisalttiimpi tuote on kyseessä, sitä parempi mieli. Sillä onnistumisellakaan ei niin ole väliä, kunhan on jotakin askarreltavaa, mihin täytyy keskittyä.

Puolivälissä, toivottavasti.

Tunnistuksia

Viime kuukausina elämääni on ilmestynyt – yllättäen ja varsinkin pyytämättä – sukulaisia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Kyse ei ole mistään niin raflaavasta kuin isäni hurjan nuoruuden paljastumisesta ja neljän eri naisen kanssa tehtyjen kuuden lapsen ilmestymisestä eksoottisista maailmankolkista. Ei, se olisi ihan liian jännittävää ja saippuasarjamaista. Perinnönjako lienee siis tapahtuva sitten joskus tällä nykyisellä kokoonpanolla. Sen sijaan minulle ovat ilmoittautuneet kummitätini tytär (ei ehkä sukua, mutta en menisi vannomaan), isäni serkku sekä isäni serkun tytär. On sitä vaan meidänkin suvussa lisäännytty.

Kaikki kohtaamiset ovat sattuneet hyvinkin arkisissa tilanteissa. Ei itkuisia halailuja ovellani eikä salaperäisiä kutsuja rautatiesillan alle keskiyöllä täydenkuun aikaan. Ei sillä, että sellaisia kaipaisin saati että paikalle vaivautuisin. Kaupan kassa, yliopisto, kirjasto ja mitä näitä nyt on, kelpaa vallan mainiosti. Ehkä tuollaiseen dramaattiseen ensitapaamiseen osaisi suhtautua vähän eri tavalla kuin toteamalla että jaaha. Hämmentyneeseen ja vähän säikähtäneeseen katseeseen olen aina saanut vastaukseksi lyhyen sukuselvityksen ja toteamuksen, että näytän aivan jolta kulta (iso)vanhemmaltani. Mitäpä siihen muuta voi kuin todeta, että Mauno-vainaa on jäänyt sen verran etäiseksi, että en ihan heti muista hänestä kuulleeni ja että niin ne kaikki muutkin sanovat.

Ihan pikkuisen minua huolestuttaa myös se, että muut kyllä tunnistavat minut, mutta minä lähinnä itseni peilistä. En kai, kun en ole muista kuullutkaan. Katsotaan sitten kuusikymppisenä, kun innostun sukututkimuksesta ja kaikki tätöset ovat helposti paikannettavissa kivien avulla eivätkä varmasti enää muuta. Kaivelen esiin muinaisia valokuvia ja pidän kirjaa siitä, kuka näyttää ja keneltä.