Arjen pieni ilo

Päivän voittaja on pyörän kaivaminen katolta pudonneen lumen alta. Torvisoittokunta, rummunpäristystä ja kirkuvia ihmismassoja, ei ole näkynyt. Ihan lumelle ja katolle tiedoksi, että sen aika on yleensä vasta keväällä, enkä näe mitään syytä aikaistaa toimintaa.

Mainokset

Olen (melkein) aina halunnut

…käydä Tšernobylissä ja ajella – tai mitä sillä nyt ikinä sitten tehdäänkään – pari kierrosta siinä Pripyatin maailmanpyörässä. Luultavasti vaatisin kuitenkin pienen peruskorjauksen ennen kyytiin hyppäämistä, mikä ehkä aavistuksen saattaisi vesittää spontaaniutta, joka sattumalta ei ole toinen nimeni. Mistä puheenollen:

…löytää sen oikean solvauksen oikealla hetkellä. Konfliktia seuraavien öiden yksinpuheluriidat eivät ole erityisen rakentavia ja aina jää näkemättä vastapuolen ilme.

…lentää lentokonetta, mahdollisimman isoa luonnollisesti. Minulla on vain lievä lentopelko, ei pienintäkään tekniikan ymmärrystä, umpisurkea näkö, nälkäisen karhun kärsivällisyys eikä todellakaan halua harjoitella jollakin kaksipaikkaisella sillipurkilla, johon on ruuvattu siivet.

Eikä sitten muuta kuin toteuttamaan.

Kiitokset sanumarialle, tahtominen on aina hauskaa.

Hurjaa

Koska elän jatkuvasti kuin taiteilisin veitsenterällä tai kuin viimeistä päivää tai kuin jotakin muuta yhtä kliseistä, mutta eloisia mielikuvia tuottavaa, ajattelin listata – koska lista on aina hyvä asia – tämän viikonlopun aikana tekemiäni asioita. Aina mielikuvituksekas, ajankohtainen ja erityisen kiinnostava aihe.

Ihan ensimmäiseksi haluaisin kertoa kirjoittaneeni 457 sanan verran ruotsin tehtäviä. Aplodeja, pyydän. Joskus toiste voidaan keskustella esimerkiksi siitä, mitä lauantai-illan käyttäminen kotitehtäviin kertoo minusta, elämästäni ja muutamista muista toissijaisista seikoista. Nimenomaan joskus toiste, heti kun sellainen päivä kalenteriin lisätään.

Eilen uusin notaariani varten kotiin kantamani kirjat. Hyvällä mallilla on sekin työ. Valmistunee noin neljässä päivässä ennen palautusdeadlinea, jota ei ole asetettu kuin muutaman sivun osalta. Kattellaan, sanoivat valmistumista innokkaasti odottavat tahot. Aloitan, kunhan ensin lopetan tämän kitisemisen.

Olen myös kunnostautunut kodin hengetär -sektorilla. Tein ruokaa, pulled porkia ja salaattia. Tai korjataan sen verran, että tein todella hyvää ruokaa. Tiskit odottavat edelleen ihmettä ja itsepuhdistumista, mutta edes huojuva vuori ei hälvennä onnea, jonka täysi vatsa on ruumiiseeni levittänyt.

Lisäksi täytyy myöntää, että olen aika ylpeä tämän lähimuistelon ensimmäisestä virkkeestä. Kehtaavat vielä väittää, että juristit tuottavat vaikeaselkoista kieltä. Näistä lähtökohdista huominen maanantai ei tunnu yhtään niin ylitsepääsemättömältä kuin serkkunsa viime maanantai ja sitä edellinen maanantai sekä muu jalo suku.

Miehestä mittaa

Missä tilanteessa miehet – tai mikä vielä hämmentävämpää, naiset – alkavat mittailla (puolisonsa, kaverinsa, naapurin Kallen tai valinnaisen kohteen) peniksiä? Miksi? Onko jokin yleisesti tiedossa oleva tilanne, josta ei ole pois pääse ilman pituutta, ympärysmittaa ja halkaisijaa? Ja jos on, miksei kukaan ole kertonut minulle?

Case saunailta: Pekka tuo sixpackin, Matti sipsipussin ja lenkkimakkaran ja Lasse mittanauhan sekä kynän, laskimen ja paperia tulosten dokumentointia varten. Hankitaanko myös palkinto ja lohdutuspalkinto? Kovasti minua viehättää ajatus miesryhmästä muistelemassa piin paikkaa laskukaavassa saunakamarin hämärissä.

Case nainen: ”Nyt kulta se muna pystyyn niin mitataan! On sitten jotain vertailtavaa Pirkon ja Kertun kanssa.” ”Seuraavaks sitten mitataan mun värkit! Kahdenkeskinen tekeminen vahvistaa parisuhdetta, lehdestä luin.” Tämä herättää jälleen kysymyksen miksi? Miksi ihmeessä naiset haluavat keskustella nykyisistä, entisistä tai mahdollisista siipoista keskenään senttimetrin tarkkuudella? Tilastojako on tarkoitus kerätä? Onkohan Tilastokeskuksella tarkoitukseen oma lomakkeensa?

Case yksin kotona: ”Kylläpä seisoo komiasti. Missähän se mummovainaan perintömittanauha on… Mukavampi sellainen pehmeä nauha kuin viivotin.”

Case nettideitti: ”Jos ei tällä irtoa niin jo on kumma!” Ensin mittaus, sitten kuva ja sitten kuva mitan kanssa. Eikä sitten muuta kuin vetävää tekstiä naputtelemaan! 45 vuotias herras mies 170/90/14/4 etsii viehättävää nuorempaa naista kaikkeen kivaan nimim talvi tulee ehkä sinäkin .

Case autonvalinta: ”Tarkistanpa, täytyykö ostaako bemari vai riittääkö rellu.” Onko autokauppiailla(kin) joku salatun tiedon taulukko automerkki-penis -suhteesta? Ylimittaisille ei kannata myydä verotuksen vuoksi, lisäpelotteena autokauppiasliiton jäsenmaksun korotus seuraavana vuonna.

Käytin tänään päiväni hyödyllisesti, check.

Epäonnistukaa! (ettei mun tarvi)

Tänään vietetään epäonnistumisen päivää, joka on ehdoton suosikkini enemmän tai vähemmän virallisten, mutta todella lukuisten, teemapäivien joukossa. Epäonnistuminen on inhimillistä, tarpeellista ja ihan käsittämättömän raivostuttavaa. Miksi en voi osata ja oppia heti ensimmäisellä yrityksellä? Maailmassa on virhe ja sitä vielä halutaan alleviivata, korostaa ja huutomerkittää. Kiitti.

Epäonnistumisen harjoittelu on hyvä aloittaa pienistä asioista. Kirjoitusvirheet ja 3×3=8 opitaan jo ala-asteella. Taitojen kehittyessä jatketaan omiin maaleihin jalkapallossa, suoristamattomiin nilkkoihin balettitunnilla ja väärään numeroon lähetettyyn haukkumistekstiviestiin. Mopon virittämisestä kärähtämiseen, lumihankeen sammumiseen ja pääsykokeiden kämmäämiseen. Työpaikan kahvinkeittimen sytyttämiseen, projektideadlinen ylittämiseen ja polttaripanoon.

Kehitys epäonnistumisen taidon vaativalla saralla on itsestä ja vain itsestä kiinni. Jokainen voi ylittää itsensä, epäonnistua pahemmin kuin olisi uskonut voivansa. Mahdollisuudet ovat rajattomat ja aina löytyy uusia, kekseliäitä tapoja sössiä. Epäonnistuminen lienee yleensä suunnittelematonta, mutta todellisen mestarin tunnistaa pohjatyöstä ja suunnitelmallisesta toiminnasta epäonnistumisen eteen.

Epäonnistujana voi kehittyä! Järjestetäänköhän jossakin päin Suomea epäonnistumisen SM-kisoja? Tai vielä parempaa: MM-kisoja? Ahkeralla harjoittelulla mainetta, kunniaa ja loputonta ihailua. Kirkuvia fanilaumoja ja otsikoita. Ei olisi enää vain oman elämänsä epäonnistuja vaan koko kansan möhlijä. Torilla tavataan!

Bändi ja sen biisit

Eilen päätin luopua yhdestä elämäni kantavista periaatteista ja katsoin Vain elämää -sarjan ensimmäisen jakson, viikon myöhässä kuulemma. Kirpaisihan se ja syvältä, mutta luopumista puolsi perusteltu syy: Ilkka Alanko. Veljensä on huikea ja hänestäkin pidän ihan mahdottoman kovasti. Jossakin autuaassa olotilassa olen onnistunut täysin missaamaan herran mukanaolon ohjelmassa, mikä sinänsä lienee melkoinen saavutus. Olen kuitenkin vähän ylpeä.

Neljä ruusua on tuttu ja erityisesti tunnistettava. Yksi niistä yhtyeistä, joiden tahdissa kasvoin ja elin teinidraamoja, vaikka en ikinä sitä aktiivisesti kuunnellut enkä levyjä ostanut. Vaikea biiseiltä oli välttyä. Ohjelmaa ihmeellisestä internetistä katsellessani huomasin laulavani mukana. Osasin, piru vie, kaikki sanat. Bändin musiikin läsnäolo oli tainnut olla vahvempi kuin olen edes tajunnut. Ajatellut en ole.

Hauska löytää tällaisia ”unohdettuja” muistoja. Kuuntelin ja kuuntelen paljon musiikkia, mutta kaiken sen tietoisen kuluttamisen ja rakastamisen lisäksi jonnekin alitajuntaan tai minne lie on jäänyt myös jotakin muuta, yhden ikäluokan kollektiivista ääniraitaa. Edelleen voi tahto nuorallatanssijan nostaa ilmaan on kylmien väreiden kamaa.

A niin kuin

Aamu. Ei tartte näkyä.

Alppitorvi. Ei ehkä näy, mutta takuulla kuuluu.

Appelsiini. Vähän mehua silmään niin ei varmasti näy.

Aurinko. Ei oo näkyny.

Avoin hakemus. Ei oo näkyny, vastausta nimittäin.

Ah, asettelinpa aistikkaasti aakkosten alkukirjainta. Apua anovia autetaan armotta asteittain alkuiltapäivisin.

Viime päivien oivalluksia

Kolmen tunnin päiväunet alkuillasta sohvalla niska kenossa ja karvainen lämmittäjä rinnan päällä eivät varsinaisesti paranna väsähtänyttä oloa. Eipä olekaan pitkään aikaan särkenyt päätä näin paljon. Lievästi kuvottavaan oloon ei auta Burana, ulkoilma eikä venyttely ja ihan hitusen verran tekisi mieleni vannoa, ettei enää koskaan. Tämä on pahempi kuin krapula.

En ole syönyt karkkikarkkeja (muuta kuin suklaata siis) muutamaan viikkoon ja ostin irtokarkkeja. Pahoja irtokarkkeja, viehättävä ja hienostunut aavistuksen muovinen ja vain vähän myrkylliseltä maistuva elämys. Onneksi suklaa vielä maistuu, muuten meno alkaisi olla aivan liian tervehenkistä. Ihmisellä täytyy olla jotain sokerista, mihin voi turvautua tilanteessa kuin tilanteessa.

Tärkeimpänä: Ei onnistunut järkevän opiskelusuunnitelman tekeminen tänäkään vuonna. Noudattanut olen, mutta voi helevetin perkele. Jouluksi olen varannut lepokotipaikan täysihoidolla ja lepositeillä.

Tilannepäivitys

Minulla on enemmän notaariin liittyviä tiedostoja kuin työtä varten kirjoitettuja käyttökelpoisia lauseita.

Lienee aika käyttää erinomaisia tietoteknisiä taitojani ja luoda kansio. Toinen vaihtoehto olisi kai vain aloittaa lauseesta yksi.