Asioista, joista en tiedä mitään

Myöntämällä, ettei tiedä, onko käytössään oleva auto etu-, taka- vai nelivetoinen (Onkohan niitä enemmänkin? Tai vähemmän.), ei välttämättä anna itsestään erityisen asiantuntevaa kuvaa, mutta saa kyllä aikaiseksi keskustelun.

Autossa on neljä rengasta, jotka täytyy vaihtaa ajoittain, ja ratti. Lisäksi hanskalokerosta löytyy paperi, josta voi kätevästi tarkistaa, millä polttoaineella tankki kannattaa täyttää. Ilman polttoainetta auto ei liiku. Samassa liikkuvassa aarrearkussa tavataan säilyttää manuaalia, mihin on ystävällisesti kerätty varsin kattava ohjeistus onglmatilanteita varten sekä ohjeita auton varusteiden tarkoituksenmukaista käyttöä varten. Erityisen hyödyllisinä olen kokenut erilaisia merkkivaloja koskevat selitykset. Merkit kertovat esimerkiksi siitä, että olen vahingossa vääntänyt sumuvalot päälle.

Tämä pohjustuksena ensi viikolla odottavalle rengasliikkeessä käynnille. Keräilen tässä suojakuorta noloutta vastaan ja yritän vakuutella itselleni, että eivät kaikki muutkaan tiedä ja että sitä varten siellä liikkeessä on tyyppejä, jotka tietävät. Mutta silti.

Riemua ja häpeää

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tai parin vuoden takaisesta muuttolaatikosta yli sadan kilometrin päästä kompastuttuaan laatikon kulmaan kivuliaasti.

Minun vanhat päiväkirjani. Apua. Kaikki teini-ikäisen vuodatukset, epätoivoiset ihastumiset, draamat ja kiukuttelut, hehkutukset ja ilonpurkaukset. Ei uskoisi miten pienestä asiasta saatiin koko koulun laajuinen selkkaus aikaiseksi.

Onneksi se aika on ohi. Pieninä annoksina piristävää, mutta muutaman sivun jälkeen tekee mieli polttaa läpyskät rituaalimenoin ja ripotella tuhkat jokeen.

Rasvatanssi

Tämä on ehkä vähän sarjaa ensimmäisen maailman ongelmat, mutta koska nyt ei parempaakaan (pahempaa?) ole käsillä, niin antaa mennä.

Nimittäin piru vie, että on vaikea löytää vartalovoidetta, joka imeytyy nopeasti. Nopea tässä tapauksessa tarkoittaa maksimissaan kolmea minuuttia. Sen verran jaksaa seisoa paikallaan hiplaamatta mitään ja kopeloimatta millään ruumiinosalla yhtäkään pysty-, vaaka- tai vinopintaa, joita on yllättävän paljon tässäkin residenssissä. Jännittävää, että juuri rasvattuna niitä on paljon enemmän kuin silloin, kun pitäisi löytää tilaa kuumalle pellille tai sormet irti leikkaavalle kauppakassille.

Siinä muuten mitään, mutta koskettaapa mangontuoksuinen ja aavistuksen lähmäinen iho ihan mitä tahansa, tapahtuu materian siirtyminen pinnalta A pinnalle iho. Lopulta tuntuu, että pitäisi mennä suihkuun uudestaan ja aloittaa koko hiton kuivausrasvauskosketuksenvälttelybaletti alusta. Enkä minä siihen kykene, ainakaan kovin usein. Vaikka kuinka kuljeskelen tuntitolkulla alasti ja välttelen pienintäkin hipaisua, olen hetken kuluttua peittynyt pölypalloihin, karvoihin, hiekkaan, havunneulasiin sekä muuhun syystä tai toisesta asuntooni kantautuneeseen tauhkaan. Se tauhka ei muuten irtoa ihosta läheskään niin hyvin kuin alkuperäisestä sijainnistaan. Yritykset nyppiä edes isoimmat kuivat koivunlehdet ja kauppakuitit päättyvät yleensä turhautumiseen. Kun yhden saa irti, on jo kaksi tarttunut johonkin muualle. Ja taas vituttaa.

Siivoaminen edes vähän useammin ei ole vaihtoehto. Ei ole eikä tule, mutta jätän option auki siivousintoilevalle miehelle. Saa ilmoittautua.

Kesäpäivä

Kävin rannalla, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Tai oikeastaan ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Uimassa olen pulahtanut muistaakseni joka kesä, mutta varsinaisia pyyhe, lukemista ja aurinkorasvaa– sessioita en ole hetkeen kokeillut. Eipä ollut meininki muuttunut miksikään. Kirkuvia lapsia, huutavia vanhempia ja jatkuva heitetyn rantapallon, kiven tai evässämpylän uhka. Nautinnollista.

En liene yksinäni aurinko-ongelmani kanssa. Oma ihonvärini on maidonvalkoinen haalealla punaisen sävyllä maustettuna. Aurinko korostaa punaista parhaimmillaan paloautoon asti, mutta ei saa aikaiseksi minkäänlaista ruskettumiseen viittaavaa. Ei edes itseruskettavanoranssia, joten liikuskelen ympäri vuoden mielummin kovin värittömänä kuin vaihtelevan punertavana. Paitsi tällaisina mielenhäiriöhetkinä, jolloin syvälle haudattu optimismini kaivautuu esiin ja päätän kokeilla josko sittenkin tällä kertaa. Huominen toden sanoo, mutta ei hyvältä näytä. Tälläkään kertaa.

En tiedä olenko tulossa vanhaksi (tai no, tiedänpäs) vai onko järvivesi nykyään kesäisinkin kylmempää kuin kaukaisina lapsuusvuosina. Jos olisin hypännyt laiturinnokasta, viettäisin luultavasti nyt laatuaikaa sairaalassa rytmihäiriöistä toipuen. Koska olen sekä vanha että pelkuri, kahlasin järveen kainaloita myöten toivoen, että pystyn hillitsemään hillittömän kirkumisenhaluni. Nauroivat muutenkin, hullunrohkeat ja ilmeisen tunnottomat kakarat.

Muuten oli kivaa eli kirja oli hyvä ja välipalakirsikkatomaatit herkullisia.