Opiskeluennakko

Viikon suurin haaste on ollut suunnitella edes melko järkevä ja bonuksena jotakuinkin toteuttamiskelpoinen tenttijärjestys tulevalle talvelle. Sotkua, epätietoisuutta ja pientä ärsyyntymistä on aiheuttanut erityisesti ruotsin kurssi ja sen sijoittuminen kalenteriin. Toivottavasti syksylle, jolloin koko hommaa ei tarvitsisi aloittaa alusta. Sen verran oli sovittelemista muutaman luentosarjan ja tentin kanssa. Erääseenkin tenttiin olen ilmoittautunut 4-5 kertaa enkä kertaakaan ole paikalle ilmestynyt. Syksyn aikana se täytyisi ehdottomasti saada pois jaloista. Toisaalta yhdet luennot olen onnistunut jättämään niin hilkulle, että viimeinen luentopäivä on myös viimeinen ilmoittautumispäivä. Itkettää ihmistä, joka tykkää olla ajoissa. Osittain tuo johtuu sairastumisesta viime syksynä, osittain julmetun kiireisestä viikosta helmikuussa ja osittain laiskuudesta toukokuussa.

Vähän hassua on se, että kaikki pakollinen ja kaikki mielenkiintoinen on onnistuttu kasaamaan samaan läjään. Melkein kuukauden täydellisen tyhjyyden jälkeen pitäisi istua aamusta iltaan yliopistolla. Odotan innolla, mahtaisiko jotakin kiintoisaa vielä ilmestyä tarjolle sopiviin väleihin. Voi olla, että ongelma johtuu pelkästään omasta aikaisemmasta toiminnastani, joka on kieltämättä ollut varsin ennalta-arvaamatonta ja välillä suorastaan ongelmallista.

Eniten olen pyöritellyt notaarin aloittamista, syksyllä alkaisi sopiva seminaari. Joko – tai. Tai sitten ei. Siitä olisi kätevä jatkaa gradua keväällä tai viimeistään ensi syksynä ja kun ne täytyy kuitenkin tehdä. Aihetta olen pyöritellyt ja ainakin hyvä ehdokas on olemassa, joten sen puolesta kyllä. Toisaalta olisi ihan riittävästi muutakin ohjelmaa. Vaikka notaari ei mikään mahdottoman iso työ olekaan, ei se kuitenkaan parissa illassa valmistu. Minulta ainakaan. Lisäksi mielelläni tekisin erilliset työt, vaikka aiheet toisiinsa liittyisivätkin – niin kuin todennäköisesti liittyvät.

Notaarin papereista kannattaa haaveilla aikaisintaan loppukeväällä, todennäköisesti menee syksyn puolelle ja sekin vaatii kevään opinnoilta melkoista taiteilua. Kevätpuolelle jäävät kaksi pakollista tenttiä on sijoitettu tenttijärjestykseen mukavasti niin lähekkäin toisiaan, että kaikkien yhteensä neljän tenttipäivän hyödyntäminen on käytännössä mahdotonta. Jos kumpikin ensimmäisellä yrityksellä menee läpi – ja minä ensimmäisellä ilmoittautumisella tenttiin – niin voisihan se mahdollista olla. Ehkä yllätän itseni. Historia on osoittanut toista, mutta kerrankos sitä erehtyy. Eikä niillä papereilla niin kauhea kiire edes ole.

Tässä on vielä puolitoista kuukautta aikaa muuttaa mielensä, mutta tällä hetkellä on todella mieluisaa odotella. Mukavaa on myös se, että syksyllä on paljon kaikkea kivaa ja mielenkiintoista tulossa. Ihan erityisesti lämmittää se, että olisi valmiina se aihe. Mikäli vielä kolmen viikon päästä olen samaa mieltä, täytynee se sitten tehdä.

Mainokset

Tuokiokuva todellisuudesta

Kello 00.05 19.7.2013.

Ulkona kymmenisen astetta, sisällä melkein tuplasti.

Olen syönyt litran kirsikoita ja muutaman vadelman perehtyessäni kansainvälisten konfliktien rauhanomaiseen ratkaisemiseen. Aihe on mielenkiintoinen ja niin mukaansatempaava kuin tenttikirjallisuus vain olla voi. Jos lukisin samaa huvikseni, viihtyisin mainiosti. Nyt mukana on hienovivahteinen täytyy– sivumaku. Viipyilevä, pirskahteleva ja marjaisa.

Karvakaveri katselee kaihoisasti ikkunasta harmaata pihaa ja minä mietin, miksi en ostanut herneitäkin. Kesässä parasta ovat marjat ja herneet. Sekä kevätsipulit ja porkkanat. Avomaankurkut. Kaikki tuore, millä voisin elää ne kolme kuukautta, jotka kesäksi lasketaan, koska säästä ei sitä voida päätellä.

Yhdistävä tekijä

Muistuipa mieleeni eräs lauantai-ilta muutama kesä sitten. Kaunis ilma. Suuri tapahtuma kaupungissa. Väkeä liikkeellä. Otolliset olosuhteet mille tahansa lukuunottamatta ehkä soittokuntaparaatia tai kaupunkimaratonia.

Oli myös työpäivä. Iltavuoro, kuten usein lauantaisin tuolloin. Täydellisen terassikelin missaamista harmitellen saavuimme kanssakärsijän kanssa etulinjaan ja päästimme onnekkaammat kirmaamaan kohti vapautta, tuoppia ja täpärää pelastumista hukkumiselta. Päivä oli kuulemma ollut tavallista lauantaita hiljaisempi eikä illasta odotettu sen kummempaa. Toisin kävi.

Puoli tuntia aamuvuoron lähdöstä tupa oli täynnä viimeistä nurkkaa myöten ja tunnelma lämmin, läheinen sekä henkilökunnan osalta aavistuksen housut kintuissa yllätetty. Eivät ihan varautuminen ja todellisuus kohdanneet.

Se oli hieno ilta. Se oli myös ilta, jolloin tehtiin (yhä edelleen rikkomattomia) ennätyksiä, älyttömän hyviä juttuja ja todettiin duon toimivan. Samoin todettiin, että on aloja, joista ei voi tehdä tosi-TV:tä. Kukaan ei halua tietää totuutta. Silloin harkitsin hetken verran tupakoinnin aloittamista. Se hetki oli puoli yhden tienoilla sunnuntaiaamuna viimeisten tuotteiden poistuessa näköpiiristä ja meidän poistuessamme kohti tupakkapaikkaa. Hetki meni ohi, mutta se onnistumisen, väsymyksen ja äkkiä tullut kiireettömyyden tunne jäi. Yksi hienoimmista töissä kokemistani hetkistä ikinä. Istuimme kymmenisen minuuttia hiljaa miettien itseksemme yläkerrassa vielä odottavaa urakkaa. Kaveri totesi kaiken tulleen jo sanottua edellisen kahdeksantuntisen aikana. Kaiken sen kiireen, kiroilun ja juoksemisen keskellä olimme jutelleet kaikesta – muusta kuin käsillä olevasta. Emme sitä ennen emmekä sen jälkeen.

Jännän äärellä

En panikoi ja jännitä juuri mitään. Muiden kertomukset unettomista öistä ennen pääsykoetta tai tavallisia tenttejä ovat minulle tuttuja tosiaankin vain kertomuksina. Keksin kyllä monta muuta hyvää syytä unettomille öilleni, mutta tentteihin tai muihin opiskelujuttuihin ne eivät liity. Julkinen esiintyminen ei välttämättä ole kovin mieluisaa, mutta mikäs siinä. Harva esitystä kuitenkaan järin tarkasti seuraa eikä luultavasti muista enää hetken kuluttua, ellen keksi jotakin todella mieleenpainuvaa, mitä minulla ei ole aikomustakaan tehdä.

Epätietoisuus tulevasta tai uudesta tilanteesta saattaa ärsyttää, mutta ei jännitä. Pystyn suhtautumaan yllättävän moniin asioihin kattelemma – asenteella, minkä tiedän raivostuttavan monia. Todella monia, nyt kun tarkemmin ajattelen. Kyllä kaikki järjestyy. Ihan hyvin se menee. Ja niinhän se yleensä on, joten mitäpä sitä suotta etukäteen stressaamaan, ja jos ei ole niin ei sitten ja se siitä.

Jälkeenpäin jännittäminen on minun lajini. Ehkä olen liian hidas hermoillakseni etukäteen. Ehkä en ole vielä oppinut tunnistamaan jännitystä. Ehkä ja ehkä, mutta on tässä jotain hyvääkin täydellisen turhuuden lisäksi: Tiedän lopputuloksen. Jännitän siis sitä, mitä juuri tein. Kätevää, mukavaa ja sanoinkuvaamattoman typerää.

Avoin kirje

Paarmat. Hirvikärpäset. Hämähäkit.

Olisiko ihan mahdoton ajatus, että kaikki mainittuja ihastuttavia pikkuotuksia ravintonaan käyttävät eläinlajit siirtyisivät kasvisravintoon tai nauttisivat lounaaksi ravintoketjussa edellisellä paikalla edustavia kulkijoita? Mielellään mahdollisimman pikaisella aikataululla, luonnollisesti.

Lisäksi luonnolle tiedoksi, että tarvitsen jalkojani ja olisi varsin miellyttävää käyttää niitä kävelemiseen sen sijaan että potkisin nilkoistani niihin kiinni tarrautuneita edellä mainittuja kesän sulostuttajia. Syvästi kunnioittaen pyydän asentamaan karkoituspäivityksen viimeistään seuraavan tarkastuksen yhteydessä. Jos värin vaihtaminen onnistuu…

Evoluutio, toimi!

Nyt

Täydellistä tuskin on, mutta paras mahdollinen ihan varmasti. Tämän hetken paras mahdollinen on tässä ja nyt. Tässä paikassa, tässä seurassa, lihaskipuisena ja kirvelevin raajoin. Tämä on se, mitä haluan juuri nyt. Huomenna tahdon jotakin muuta. Sitten on hyvä niin.

Pelkoa ja inhoa luentosalissa

Joidenkin ihmisten kasvoilta näkee yhdellä vilkaisulla, mitä mieltä he ovat. Asiasta, ihmisestä, ihmisen mielipiteistä, esityksen aiheesta, esiintymisestä, mistä tahansa. Erityisesti tämä korostuu tilanteissa, joissa siellä salin etuosassa on toinen opiskelija. Ei tarvitse kauan tuijotella huomatakseen, kuka on tai ei ole kenenkin kaveri. Varsinkin jälkimmäistä. En tiedä, onko kyse siitä, että tyyppi on tuttu eivätkä kemiat kohtaa vai pelkästään siitä, että tyyppi ei ole tuttu eikä naaman perusteella tule sitä ikinä olemaankaan. Kuuntelijoiden kasvot ja reaktiot ovat usein huomattavasti mielenkiintoisempia kuin itse esitys.