Tentissä tuli mieleeni

Mainitsinko jo, että vihaan odottamista? Luultavasti. Vielä enemmän pistää vihaksi ikioma aikaparadoksi. Miten voi olla mahdollista, että aika kuluu yhtä aikaa luonnottoman hitaasti ja ihan liian nopeasti? En ole filosofi, vielä vähemmän luonnontieteilijä ja siksi – tai siitä huolimatta, en tiedä – en ymmärrä, vaikka miten päin katsoisi ja kääntelisi. Onkohan ajalla ja luonnontieteillä mitään tekemistä keskenään? Sovitaan, että on. Subjektiivinen näkemykseni sanoo niin ja minähän olen aina oikeassa.

Ajatus siitä, että jokin asia, joka on vakio, tässä tapauksessa siis ajan kulumisen nopeus, voisi olla yhtä aikaa sekä suurempi että pienempi. Vakio ei olisikaan vakio. Naps sanoo aivo ja nyrjähtää. Juujuu, oma kokemus ja silleen, mutta kun vakio on vakio. Että luonnonlakikin rakentuisi poikkeuksille. Minä sanon ei. On jotenkin lohduttava ajatus, että on olemassa asioita vailla poikkeusta, porsaanreikää, muttaa ja muita ikäviä ilonpilaajia. Voiko empiirinen tutkimustulos kumota tunnustetun vakion? Vai todistaisiko joku vakion vääräksi? Kummalle pitäisi antaa etusija, subjektiiviselle vai objektiiviselle? Ajatus siitä, että jokaisella olisi oma aikatodellisuutensa on karmiva. Noudattaisiko jokainen omaansa vai etsittäisiinkö kompromissi, joka on lopulta vaikea käytännössä jokaiselle.

Onko aikaa edes olemassa. Ehkä onkin vain suuri huijaus.

Ulosottokaari ei ole ikinä tuntunut näin houkuttelevalta. Olisi kamalaa pohtia aikaa ja ajan kulumista päivästä toiseen. Vähemmästäkin alkaa korvien välissä poksahdella.

Tällä hetkellä

Vihaan niitä pieniä värikkäitä tarralappuja, joilla merkitsen lakikirjoihin tarvitsemani säännökset.

Rakastan vuodenajan kauneutta ja täydellisiä aurinkoisia talvipäiviä.

Kaipaan aikaa, jolloin minulla oli aikaa katsoa televisiota ilman pakottavaa tarvetta säätää jotakin muuta samalla.

Ärsyynnyn liukkaista risteysalueista.

Olen ihan äärettömän ylpeä ryhtiliikkeestäni opiskelun suhteen, vaikka se on vaikuttanut muuhun elämääni turhankin paljon.

Odotan tenttituloksia innolla, en kauhuissani tai jo valmiiksi lannistuneena.

Huomasin kiinnostuvani aiheesta, jota olin pitänyt lähinnä samantekevänä.

Harkitsen kaksoisolennon hankkimista.

Iloitsen, ettei tänäkään keväänä tarvitse hakea opiskelupaikkaa.

Vihaan odottamista.

Olen onnellinen.

Kiirettä pitelee.

 

Joko mennään?

Aina kun oma, arkinen, ehkä vähän tylsä ja hidastahtinen – mutta ihan tosi rakas – elämä alkaa pänniä, alan miettiä, mihin lähtisin, jos budjetti olisi rajaton ja matkaseura mitä parhain. Ensisijaisesti parhainta matkaseuraa minulle on oma ihastuttava itseni. Se ihminen, jonka kanssa jopa minun on vaikea riidellä. Ei mahdotonta, mutta vaikeaa. Yleensä olen kuitenkin keskenäni samaa mieltä ja reissut ovat auvoisia ja onnellisia. Siksi lähtisin mielelläni melkein minne vaan itsekseni, kunhan kohde muuten on kiinnostava.

On kuitenkin (ainakin) yksi reissu, jonka haluaisin ehdottomasti toteuttaa jonkun kanssa. Seuralaisehdokas on olemassa, en vain ole vielä uskaltanut hänelle tätä ehdottaa. Haluaisin ajaa Norjan rannikkoa pitkin etelästä pohjoiseen, vaikka ihan Ruotsin rajalta Kirkkoniemeen. Pysähtyä, kun siltä tuntuu ja katsella huikeita maisemia. Kierrellä pieniä kyliä ja vuononrantoja sekä ehkä, kenties, mahdollisesti käydä kalassa merellä.

Syy seuralaistarpeelle on tuo auto kulkuvälineenä. En ole toivoton kuski, mutta minkäänlainen korjaus-, huolto- tai muu vastaava toimenpide ei luonnistu. Ja jos lähden matkaan ajatuksella ei oo ennenkään sattunu, on ihan varma, että jotakin sattuu. Tankata osaan ja huomaan, milloin lamppu on palanut, mutta siinäpä se pitkälti taitaa olla. Lisäksi ajatus niistä teistä aiheuttaa vakavaa huolestumista. Kyllähän minäkin siellä pärjäisin, mutta olisi kiva vuorotella. Ehtisi tosiaan katsella maisemiakin, kun ei tarvitse tuijottaa pelkkää tietä.

Kuulostaa romanttiselta, mutta totuus saattaa olla toisenlainen. Hajonnut auto, keskisuuri onnettomuus ja loputtomat riidat pikkuasioista. Kallis bensa, autossa nukkuminen ja liian kiireinen aikataulu. Aikataulu ylipäätään. Taitaisi olla reissu, jolle ei tehdä excelillä minuutti- ja kilometritavoitteita eikä suunnitella reittiä kivitaltalla.

Pitkästä aikaa

Niin se ex-heila sitten vastasi.

Ei ihmetellyt, miksi häntä lähestyin – ei ainakaan vielä – mutta senkin aika vielä tulee. Mitähän minä sitten sanon?

Vitsivitsi! Ei.

Ihan ajattelin sanoa moi ja mitä kuuluu. Ehkä. 

 Anteeksi, että olin…noh, mulkku. Olisi varmaan ihan paikallaan. 

Mulla on ikävä sua. Taitaa olla, mutta en tiedä tunnustanko. 

Mennäänkö naimisiin? Ei, ei, ei. Ei.

Vaikuttaa aika lupaavalta, vaikka itse sanonkin. Voi olla, että yhdistän viimeisen ja ensimmäisen. Eiköhän siitä saisi melkoisen jäänsärkijän, minkä jälkeen keskustelu luontevasti suuntautuisi johonkin muuhun. Luultavasti Syyrian tilanteeseen tai mahdollisesti varpuskannan vaihteluun.

Hemmetin hemmetti.

Joskus toivoisi olevansa humalassa

… jotta voisi selittää sähläämisensä edes huteran horjuvalla tavalla.

Peruutin autoni pitkittäin kahden auton väliin niin, että olisin päässyt siitä pinteestä vasta tuntien muutaman senttimetrin edestakaisin sahaamisen jälkeen. Onneksi paikalle ilmestyi pelastavan enkelin siipiään heilutellen ja sädekehäänsä kiillottaen herrasmies siirtämään omaa autoaan, jotta pääsisin poistumaan paikalta paitsi nolona myös ihmettelevänä. Miten voi olla huomaamatta pienen rekan kokaista matkailuautoa? Iloisena lisäbonuksena pelastaja kävi kertomassa minulle, että ”olis ehkä kannattanut kääntää toiselle puolelle”. Kiitollisuuteni määrää ei voi sanoin kuvailla, en olisikaan itse hoksannut. (Eikä nyt takerruta siihen, että kännissä ajaminen on ihan vaan typerää.)

Lähetin työhakemuksen. Oli oikein viimeisen päälle hiottu, liite-CV aukesi ja muistin allekirjoittaa viestin. Harmi, että vastaanottajaksi klikkasin entisen pomoni, jonka kanssa en ole erityisen lämpimissä väleissä enkä kyllä tässä todellisuudessa tahdo seuraavaa kesää hänen alaisuudessaan viettää. Viime aikoina on muutenkin ollut vähän hankalaa sähköpostin kanssa.

Palautin tentissä myös suttupaperini tarkastajalle. Toivottavasti niistä a-hank?,  EI!: 1-3,  <3, hyshyg ja muista selkeistä merkinnöistä sekä lukuisista nuolista on hänelle iloa. Se hemmetin lappu on jonkun vastauspaperin välissä. Onneksi energia meni vastausten hiomiseen (as if) eikä rakkausrunoihin tai henkilökohtaisten mielipiteiden ylöskirjaamiseen.

Löysin eräältä foorumilta vanhan heilan ja siitä ilahtuneena lähetin hänelle moniselitteisen, moniulotteisen ja monimielisen viestin. Sisältöä tuskin voisi selittää edes iloisella humalatilalla, mutta yrittää voisi. Mikäli mikään ei ole muuttunut, hänkin kyllä tämän ymmärtäisi. Varmaan ymmärtää, mutta itse minun on vaikea selittää tätä itselleni.

Elämäni elokuvassa näköjään jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu.

 

1/3

Se muutto. Oli oikeastaan ihan alkutekijöissään vielä tuossa viikonloppuna koko projekti, vaikka ajatus on itänyt jo pitemmän aikaa. Mutta nyt olisi jo kämppä tiedossa, melkeinpä allekirjoituksia vaille valmis homma. Vähän yllättävältä taholta tuli tarjous, vaikka en ole asiasta tainnut kenellekään jutella edes. Sen verran täytyy odotella, että nykyiset vuokralaiset muuttavat alta pois ja siihen voi toki mennä vielä kolmekin kuukautta, mutta kylläpäs vaan tuntuu mukavalta, että ainakin yksi asia edistyy.

Nykyinen asumukseni on varsin mukava. Tilava ja edullinen, rauhallinen sijainti ja huomaamattomat naapurit. Vähän kauempana tämä on, mutta pyörällä pääsee. Kylpyhuone on pieni ja äärimmäisen epäkäytännöllinen, toisaalta keittiö on varsin mukava. Ihan kiva, olen viihtynyt ja niin edelleen. Nyt pääsisin lähemmäs sekä keskustaa että yliopistoa, vaikka asunto on hieman pienempi. Olisi parempi kylpyhuone (ja sauna!), mutta pieni keittiö.

Sitä ja tätä. Puolensa ja puolensa.  Mitäpä sitä pyörittelemään sen enempää. Siirtyminen suoritetaan kunhan sen aika koittaa.

Kaikki mulle heti

Nyt on kuulkaas pojat jännää. On vetämässä kesätyöhakemuksia. Osaan on ihan reagoitu. On meneillään asunnonvaihtoprojekti. Laitoin viestiä eräälle täydelliselle miehellekin. Energiapiikki. En tahtoisi paikoillani pysyä. Nyt kun edes joku asia etenisi. Sitten pystyisin ehkä sivulauseisiinkin.