Ikävä

Vuoden viimeisiä kuukausia leimasi ikävä. Välillä se nousi pintaan hukuttaakseen kaiken muun, välillä vajosi alemmas antaakseen tilaa muillekin elämän osa-alueille. Tosiaan, osa-alueille. Niin suurta osaa on ikävä viime aikoina näytellyt.

On ollut ikävä heitä, joille ei enää koskaan voi sanoa mitään ja heitä, joille voi. Heitä, joille haluaisin kertoa, mitä he minulle merkitsevät ja heitä, jotka sen jo tietävät. Heitä, joita näen usein, ehkä päivittäin ja heitä, joita vain harvoin. En ehkä koskaan. En koskaan. En enää koskaan.

Olen miettinyt, mitä olisin halunnut sanoa ja mitä sanoin. Varsinkin sitä, miten ne eroavat toisistaan. Mitä jäi sanomatta. Mitä sanoin liikaa. Miksi en sanonut niin. Miksi sanoin ja käyttäydyin niin. Miksi pahoitin toisen mielen. Miksi en pyytänyt anteeksi. Olen kelannut tapahtumaketjuja edestakaisin, yli ja ympäri. Pyörittänyt ja pohtinut, katunutkin. Itkenyt. Aika tekee asioista vaikeita. Toivon, ettei mahdottomia, korjaamattomia, lopullisesti rikottuja.

Olen jossitellut tämän elämän tarpeiksi. Täytyy toimia. Korjata, mitä korjattavissa on.

Se, että kaikki ei ole minusta kiinni, minun kontrollissani, on pelottavaa. Elämäni ihmisillä on vaikutus minuun. Elämä on vuorovaikutusta. Siksi se on sen arvoista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s