Kuinka valita toinen teistä?

”Voikohan onnellisuuteen kuolla?”

”Toivottavasti ei.”

”Miksi niin?”

”En minä ainakaan haluaisi kuolla nyt.”

Mainokset

Kiireen anatomia

Alussa oli suunnitelma. Sitten tuli todellisuus.

Olen kasannut tälle keväälle sitä, tätä ja kolmatta. On kieliä, harjoituksia, luentoja ja jostakin ne nopatkin on hankittava. Ei tarvitsisi kuin aloittaa jostakin. Nyt vaan on niin, että tekemistä on niin paljon, etten saa oikein mitään tehtyä. Aloittaisinko tuosta vai täältä? Tai no, yhdessä asiassa olen päässyt niin hyvin alkuun, että ihan hämmästyttää. Pari kirjallista työtä olen palauttanutkin. Taitaa olla jo enemmän kuin viime syksynä yhteensä. Melkein ainakin. Kun on paljon erilaisia juttuja kesken, on vaikea keskittyä edes jonkun aikaa täysillä vain yhteen. Jostakin kaivautuu ajatus, että tuo toinen olisi nyt tärkeämpi. Olenkin yrittänyt noudattaa deadlinejärjestystä, jotta välttäisin viimeisen illan paniikin. Menestys on ollut vaihtelevahkoa. Tekipä mitä tahansa, joku muu tuntuu houkuttelevammalta. Paitsi siivoaminen, joka aiemmin samanlaisissa tilanteissa on ollut vastustamattoman ihastuttavaa puuhaa. Nyt ei edes pölyrätti tai vaatekaapin järjestäminen houkuttele.

Toisaalta on pitkästä aikaa kauhean kiva tehdä asioita ryhmässä. Pääsääntöisestihän tämä on melko yksinäistä touhua, ellei onnistu lähentymään esimerkiksi Osakeyhtiö II:n kanssa. Kyllä siinä kipinät lentelivät välillämme. Mutta asiaan palatakseni, lukeminen on tehtävä ihan itse ja käsittääkseni useimmat myös lukevat ihan itse sen minkä lukevat. Joku lukee kaikki tenttivaatimukset viimeistä pilkkua myöten, joku tiivistelmiä ja tärppejä. Niin mukavia kuin ryhmätyöt ovatkin, on aikatauluissa usein melkoinen setviminen, mutta toistaiseksi ei ole tarvinnut käyttää lauantai-iltoja saati sunnuntaiaamuja pykälien etsimiseen.

Tenttikirjat odottavat keittiönpöydällä. Kaksi mielenkiintoista ja yksi, jonka aihe on jo melko tuttu, joten eiköhän se siitä. Toistetaan se vielä: ei tarvitsisi kuin aloittaa. Nyt kun aiheet kiinnostaisivat, on koko ajan kauheasti kaikkea muuta ja jos on vaikka tunti luppoaikaa luentojen välillä, on kauhean suuri kynnys istahtaa kirjastoon ja lukea muutama kymmenen sivua. Veisi taas paljon eteenpäin. Ajatus kulkee jotenkin niin, että on parempi keskittyä pitempi aika lukemiseen ja rytmittää lukemista tekemällä muita tehtäviä tauoilla. Erinomaisen järkeenkäypää, sitäpä hyvinkin.

Hyvähän se on yrittää selittää omaa laiskuuttaan ja saamattomuuttaan liialla tekemisellä, ryhmätöillä ja sillä, ettei voi käyttää vain tuntia lukemiseen. Mikään ihme, että aina tulee hoppu. Mutta sitten kun homman saa rullaamaan, minua ei pysäytä mikään. Paitsi ehkä vuorokaudesta puuttuvat tunnit.

Lehtikatsaus

Olisiko tästä vedettävissä sellainen johtopäätös, että mukavat alusvaatteet ja seksikkäät alusvaatteet ovat kaksi eri asiaa?

Miksi kukkien ja lahjojen saaminen on mainittu erikseen? Miksi ne ovat paljon korkeammalla kuin toisen laittama ruoka, joka yleensä vaatii enemmän vaivannäköä?

Puhtaat hampaat. Kenen?

Kotirouviltako tässä on kyselty? Missä ovat itse saavutetut asiat?

 

Farssi

Ensin sairastuin juuri sopivasti tenttiä edeltävänä päivänä. Eipä tarvinnut aamulla kauan miettiä, nousisiko kuitenkin ylös, kun henki kulki pihisemällä ja istumaan nouseminen pyörrytti enemmän kuin mikään kieputin ikinä. Ehkä vähän vitutti. Sellaisella herkällä, naisellisella tavalla, mutta lähinnä siksi, että olin ihan liian väsynyt ja äänetön kiroillakseni.

Sitten lähetin ehkä tärkeimmän sähköpostin ikinä keskeneräisenä. Onneksi meni edes oikeaan osoitteeseen eikä esimerkiksi lukioaikaiselle historianopettajalle, jonka osoite minulla jostakin syystä on edelleen tallessa. Viestissä ei ollut otsikkoa saati allekirjoitusta ja se katkesi kesken sanan. Kesken sanan. Kyllähän siitä pääasian saa selville, mutta. Miten ylipäätään on mahdollista lähettää viesti kirjoittaessaan?

Tuli seuraava tenttipäivä. Olo oli mitä mainioin edeltävänä iltana. Olin opiskellut ahkerasti ja valmistautunut huolella, joten osasin asian. Puhelimen herätyskello ei osannut. Heräsin omia aikojani 10.08, tunnin ja kahdeksan minuuttia tentin alkamisajan jälkeen. Tällä kertaa kiroilin ääneen. Monisanaisesti ja antaumuksella. Puhelin on muutenkin alkanut temppuilla ja siitä irtoilee pieniä, mutta melko tarpeellisia osia, esimerkkinä mainittakoon se nappi, mistä saa näppäinlukon päälle ja pois. Mukavaa.

Mitä seuraavaksi.

 

 

Elämää suurempi katsaus mahdolliseen tulevaisuuteen

En tiedä, mikä minusta lopulta tulee. Haluaisin sanoa, ettei se haittaa minua yhtään, vaan kyllähän se vähän kaihertaa. Onhan tässä vielä aikaa löytää se oma juttu, mutta kieltämättä välillä on vähän ulkopuolinen olo muiden suunnitellessa uraa kohti KKO:n presidenttiyttä tai puhuessa isänsä (jostain syystä se on usein nimenomaan isä) asianajotoimiston jatkamisesta. Yksi tahtoo syyttäjäksi, toinen huipuksi bisnesmaailmaan. Siinä kai ne kliseisimmät. Monella on selvät suunnitelmat ajalle valmistumisen jälkeen, ehkä jo ennenkin.

Sitten olemme minä ja muut – en halua uskoa olevani yksin tässä asiassa -, jotka emme todellakaan tiedä, mihin päädymme. Parin vuoden aikana olen vastannut ksymykseen urasuuntautumisestani aina jotakin ympäripyöreää. Vakioitani ovat saapa nähdä ja katsellaan. Ärsyttävää, kyllä vain. Ihan jo oman mielenrauhani vuoksi jotakin olisi hiljalleen keksittävä.

Muutaman alan ja uravaihtoehdon olen mielessäni jo rajannut pois. Rikosoikeus on periaatteessa mielenkiintoista, mutta epäilen kovasti sen muuttuvan varsin raskassoutuiseksi pitemmän päälle. Toki on mahdollista, että innostun jostakin suppeammasta osa-alueesta, mutta mutta. Ei taida kuitenkaan olla minun juttuni. Kännipäissään suoritettuja älykkyyden osoituksia kyllä piisaisi, mutta kun ei niin ei. Toinen varsin selkeästi ei kiitos -juttu on vero-oikeus. Käsittääkseni moni on kanssani samaa mieltä opintoja aloittaessaan, mutta kiinnostuu aiheesta myöhemmin. Kivat heille, töitä varmasti riittää. Nyt kun olen nämä kaksi alaa maininnut, voin vuoden parin kuluttua ilmoittaa kirjoittavani notaaria ja gradua veropetoksista.

Mikä minua sitten kiinnostaa? Velvoiteoikeus, ympäristöoikeus. Ei ehkä juuri tuossa järjestyksessä, mutta top 2 on tällä hetkellä tuossa. Pidätän oikeudet muutoksiin. Niin ympäristö kuin velvoitekin ovat lopulta todella laajoja kokonaisuuksia, mutta pitäydyn ihan tahallani noissa oikeudenalamääritteissä, koska hahmotan itse helpommin niin ja jos alan pilkkoa asioita pienemmiksi, olen äkkiä niin solmussa itseni ja juttujeni kanssa, että itkettää.

Maailma on täynnä oikeustoimia ja vahingonkorvauksia. Perusasioita, joita ilmankaan on vaikea olla. Velvoitteessa  kiehtovaa on juurikin sen kaikenkattavuus ja moniulotteisuus. Pelkästään sen päälle voi kuitenkin olla hankala rakentaa. Tai no, harva taitaa keskittyä vain tasan tarkkaan yhteen asiaan, enkä sitä itsekään halua. Jotenkin tämä on sellainen kiinnostuksen kohde, jota en osaa perustella kovin kummoisin järkisyin, vaan enemmänkin menen tunteella. Mielenkiintoista, tarpeellista, perusasiaa. Miksi minusta tuntuu siltä, että mietin nyt enemmän gradua kuin työelämää?

Ympäristöoikeus kattaa vesien, luonnonvarojen ja maankäytön, erinäiset suojelu- ja säilyttämisasiat ja kiinteistönmuodostamisen noin pääpiirteissään. On mistä valita, ala kehittyy ja kasvaa. Lisäksi olen aidosti kiinnostunut ympäristöasioista, luonnosta ja maailman tilasta ja tulevaisuudesta, mikä kuulostaa näin kirjoitettuna jotenkin kauhean jeesustelevalta viherhippimäiseltä. Nyt tuon kirjoitettuani haluaisin kovasti puolustella. En oikeastaan osaa sanoa mitä. Joka tapauksessa, haluan olla tavalla tai toisella mukana kotiseutuni, minulle rakkaiden paikkojen ja maisemien säilyttämisessä. Kuulostaa aina vaan idealistisemmalta. En vastusta kynsin hampain esimerkiksi kaivostoimintaa, mutta tiettyjä sen mukanaan tuomia vaikutuksia kyllä. Enkä nyt tarkoita tapaus Talvivaaraa välinäytoksineen ja sivujuonteineen.

Voisikohan viimeiset virkkeet tiivistää vaikkapa seuraavasti: Ympäristö on minulle tärkeä ja haluaisin tehdä jotakin säilyttääkseni sen monimuotoisena ja -käyttöisenä sekä käytettävänä jatkossakin. Sitä ei piru vie saa muotoiltua fiksusti kuulostamatta maailmanpelastajalta. Otetaan sitten riski leimasta.

Ehkä suurin mielenkiintoni kohdistuu tällä hetkellä eri maankäyttömuotojen ja niiden etujen yhteensovittamiseen. Aihe on alkanut kiehtoa niin paljon, että pidän sitä ykkösvaihtoehtona tällä hetkellä. Haluaisin luonnollisesti korostaa sanaparia tällä hetkellä. Osittain on omakin lehmä ojassa räpiköimässä ja vaa’assa painaa myös haluni pysyä pohjoisessa. Ylpeä lappilainen, jolla on suhteita ja sitoumuksia maahan ja omaan maakuntaan, kotiseutuun. Kai on ihan luontevaa kiinnostua itseään lähellä olevista asioista ja haluta vaikuttaa niihin. Tiedän, että osaisin tuoda esille eri näkökulmia kuin ikänsä Kehä III:sen sisällä asunut. Tiedän, että osaisin myös ajatella muutakin kuin yhden osapuolen etuja. On asioita, joihin kompromissi on paras ratkaisu.

Kyllähän se vahva vaihtoehto on. Itse asiassa niin vahva, että olen tutkaillut vaihtokohteita silmällä pitäen niiden ympäristöoikeusosaamista ja -tarjontaa. Vaihtokin on alkanut tuntua hyvältä ja toteuttamiskelpoiselta ajatukselta. Huomaan pyrkiväni kohti jotakin.

Tajunnanvirta, rakkaani.

Ikävä

Vuoden viimeisiä kuukausia leimasi ikävä. Välillä se nousi pintaan hukuttaakseen kaiken muun, välillä vajosi alemmas antaakseen tilaa muillekin elämän osa-alueille. Tosiaan, osa-alueille. Niin suurta osaa on ikävä viime aikoina näytellyt.

On ollut ikävä heitä, joille ei enää koskaan voi sanoa mitään ja heitä, joille voi. Heitä, joille haluaisin kertoa, mitä he minulle merkitsevät ja heitä, jotka sen jo tietävät. Heitä, joita näen usein, ehkä päivittäin ja heitä, joita vain harvoin. En ehkä koskaan. En koskaan. En enää koskaan.

Olen miettinyt, mitä olisin halunnut sanoa ja mitä sanoin. Varsinkin sitä, miten ne eroavat toisistaan. Mitä jäi sanomatta. Mitä sanoin liikaa. Miksi en sanonut niin. Miksi sanoin ja käyttäydyin niin. Miksi pahoitin toisen mielen. Miksi en pyytänyt anteeksi. Olen kelannut tapahtumaketjuja edestakaisin, yli ja ympäri. Pyörittänyt ja pohtinut, katunutkin. Itkenyt. Aika tekee asioista vaikeita. Toivon, ettei mahdottomia, korjaamattomia, lopullisesti rikottuja.

Olen jossitellut tämän elämän tarpeiksi. Täytyy toimia. Korjata, mitä korjattavissa on.

Se, että kaikki ei ole minusta kiinni, minun kontrollissani, on pelottavaa. Elämäni ihmisillä on vaikutus minuun. Elämä on vuorovaikutusta. Siksi se on sen arvoista.