Jumppasalin joulu

Joulu on taas. Tonttu-ukot hyppivät ja pukki odottelee pusua. Lunta tulvillaan, niin että ihan peittää Laaksosen kukatkin. Paavi on kieltänyt härät kaukalon ympäriltä, mutta onneksi voimme katsella varpusia uusin silmin. Nisse, Nasse, äidin porsaat ja Petteri polkkaavat reippain askelin Lucian vanavedessä kohti kaunista Joulumaata,joka hyvinkin saattaa sijaita Sylvian uudelleenmuotoillussa sydämessä. Kulkusten kilistessä on mukavaa sytytellä kynttilöitä ja rakentaa joulupuuta. Toisin sanoen on aika käydä joulun viettohon.

En pidä joululauluista. Hilipatihippaa tai synkempää kuin marraskuinen iltapäivä jossakin pienessä lumettomassa suomalaisessa kaupungissa. Ehkä oman osansa kohtauksessa Kunpa radio ja kaiuttimet sattumalta räjähtäisivät näytelmästä Miksi joulu kestää neljännesvuoden? on myös ahdistavalla muistolla ala-asteen joulujuhlista, joissa pikku-A muiden pikkuihmisten kanssa esitti epävireistä versiota milloin mistäkin klassikosta. Yleisössä istuvat isommat ihmiset kuuntelivat lasittunein ilmein rakkautensa hedelmien kuukausien harjoittelun tulosta. Taputtivatkin vielä, luultavasti riemuiten laulun loppumisesta.

Enkeli taivaan jälkeen jaettiin jokaiselle pieni paperipussi, josta jokainen sai edelleen jännityksestä hikisin pikkukätösin kaivaa piparkakun, runsassiemenisen mandariinin tai omenan sekä suklaakonvehdin. Jos budjetti antoi periksi, saattoi pussista löytyä oikein kiiltokuva. Todistuskirjasen kantta koristavat suklaiset sormenjäljet, mutta mandariinipuu ei meidän leveyksillä jaksanut kasvaa. Nyt muistellessani palautuu mieleeni sekin seikka, että joulupukkia ei meidän bileissä näkynyt. En tiedä, estikö pukin työehtosopimus pikavisiitin vai toteuttiko rehtori salaista lapsuuden haavettaan jakaessaan lahjuksia punaiseen tonttupaitaan pukeutuneena. Ei ollut sitä vertaa viitsinyt panostaa, että olisi pukinpuvun niskaansa kiskaissut, vaikka sellainen todistettavasti koulun homeisista varastoista löytyi.

Siitä puvusta olisi riittänyt peitoksi koko luokalle. Päärooli joulunäytelmässä ei siis ollut kunniatehtävä vaan pikemminkin rangaistus. Omalle kohdalleni nakki ei nasahtanut, mutta enpä saanut esittää muoriakaan. Ehei, A sai olla tonttu, tyhmä tonttu, Peter Panin Leena, Kalevalan Aino, höperö mummo tai nörtti ajalla ennen kuin meidän perälle internet ehti. Rooleja on siis piisannut ja näköjään meidän koulun joulujuhla ei rajoittanut hahmovalikoimaansa vain niihin pieniin punaisiin ja harmaisiin. Näytelmät itsessään olivat kultaisten muistojeni mukaan varsin mukiinmeneviä. Milloin oltiin Korvatunturilla lakossa, milloin rantalomalla tonttuporukassa ja joskus taidettiin stailata pukkia. Edellä aikaansa ja Lomanin Teuvoa oli sen pätkän kirjoittaja.

Ylivoimaisesti hienoimman roolisuoritukseni tein kuitenkin Ainona. Repliikkejä ei montaa ollut, mutta onnistunut eläytymiseni hukuttautumiseen takasi sen, että sama näytelmä esitettiin myös seuraavana keväänä ennen Suvivirttä. Aino vaikutti muutenkin selväjärkiseltä nuorelta naiselta, sillä kukapa sitä vanhaa horiskoa kanteleensoittajaa ottaisi, jos voisi saada nuoren, komean ja salskean Joukahaisen. Toivottavasti se toinen kosija tosiaan oli Joukahainen, mopolla se kuitenkin oli liikkeellä.

Eipä sitten muuta kuin rauhaa, hyvää tahtoa ja mitä niitä nyt on. Koko kansalle toki, mutta ihan erityisesti haluaisin tänä vuonna muistaa kaikkia joulujuhliin osallisia niin lavalla kuin muuallakin salissa. Olen anteliaalla tuulella.

Otsikosta kaikki kunnia kaverille, joka siihen jossakin oli törmännyt. Sellainen laulu on oikeasti olemassa.