Hämmennys

Se, että päätyy vieraaseen sänkyyn ajatellen, että kerrankos sitä, on inhimillistä. Sekin, että on päättänyt viettää yönsä juuri siellä jo pari päivää aikaisemmin, on inhimillistä. Kukapa ei joskus ajattelisi, että yksi yö vaan, aikuisiahan tässä ollaan. Tutustuttuaan vain vähän aikaisemmin. Huomattuaan puhuvansa samaa kieltä. Huomattuaan, että voisivat olla toisilleen sen pienen hetken jotakin. Ei elämää suurempaa. Hetken hurma, jota muistella joskus vanhoilla päivillä, ellei pääse unohtumaan. Samalla kaikki ja ei mitään.

Se, että aamulla ei kaduta, on hienoa, tavoiteltavaa. On yökyläilyjä, joita en mielelläni muistele. Ja on tämä viimeisin, jota olen muistellut paljon. Kai kummallakin oli sama tarkoitus. Pitää hauskaa, nukkua toisen kainalossa ja herätä aamulla liian aikaisin oven koputteluun ja syttyviin valoihin. Jutella pehmoisia, sanoja vailla syvempiä merkityksiä. Hymyillä ja viihtyä. Sopia erotessa, että soitellaan ilman, että kumpikaan siihen uskoisi. Puoli vuorokautta on lyhyt aika, vaikka sen viettäisi kahdestaan. Hukkuu muuhun elämään, jos antaa hukkua.

Oliko niillä sanoilla sittenkin merkitys?

Ei mun enää pitänyt kesästä jauhaa

Sen verran syvällisiä olen viime aikoina mielessäni pyöritellyt, että opiskelu on jäänyt luvattoman vähälle. Aletaan olla taas siinä vaiheessa, että pitäisi lukea yöt ja päivät, jos mielisi ehtiä oikein kertaamaan. Menin vielä jonain onnellisena heinäkuun lopun päivänä vannomaan, että kunhan syyskuu koittaa, aloitan ahkeran, kunnollisen ja – aivan erityisesti – raittiin elämän. Ei ole tapahtunut. Paitsi alkoholia on kulunut vähemmän, mikä taas kertoo huolestuttavia asioita kesästä.

Kävin tekemässä ainoan kesätenttini pari viikkoa sitten noin viikon selailun jälkeen ja arpomiseksihan se meni. Tärpit menivät iloisesti metsään ja ”tätä se ei ainakaan kysy” -asiat taas… Muotoillaan vaikka niin, etten ikinä, missään tilanteessa ole ollut niin väärässä. Ja väärässä oleminen on asia, mistä minulla kyllä on kokemusta. Mutta odotellaan. Ei sitä tiedä ja muita toiveikkaita ajatuksia. Olisi ehkä pitänyt runoilla jotakin kukkasista tai huomattavan komeasta professorista.

Pienistä orientoitumisvaikeuksista huolimatta on ollut kovin mukavaa palata kirjojen, luentojen, kirjaston lukukoppien ja mauttoman ruoan pariin. Olenhan sentään selvittänyt tieni jo yhdelle luennolle ja kerran syömäänkin. Kirjastossa olen käynyt maksamassa viime keväältä kertyneitä maksuja. Sellainen lempeä laskeutuminen, näin olen asian itselleni selittänyt. No joo, totta puhuen kyse lienee lähinnä palavasta halusta jatkaa kesää edes jollakin tapaa. Tai ei välttämättä kesää kesänä vaan sitä, mitä tämä kesä on edustanut ja nostanut pintaan. Mutta aiheeseen palatakseni, palaaminen arkeen on tuntunut hyvältä. Opiskelu on kuitenkin kivaa ja välillä jopa mielenkiintoista. Moniin tuttuihin asioihin löytyy ihan uusia näkökulmia ja katsantokantoja. Puhumattakaan siitä (voiton)riemusta, kun huomasin eräässä itselleni osoitetussa asiakirjassa selkeän virheen, mikä olisi vielä vuosi sitten mennyt täydestä. Olen minä jotakin oppinut.

Luontainen epäluuloisuuteni, jonka haluan ajatella olevan täysin tervettä, sekä varsinkin lievähkö taipuvaisuuteni negatiivisuuteen on noussut ihan uusiin ulottuvuuksiin viimeisen vuoden aikana. Etsin virheitä ja vikoja vähän joka asiasta eikä sitä löytämisen riemua kovin moni asia voita. Enpä ollut aiemmin huomannutkaan, kuinka mukavaa on takertua pikkuseikkoihin. Onneksi niillä on sentään joskus merkitystä.

Plan B

Suunnitelmat. Teen niitä jatkuvasti. Hahmottelen mielessäni suurpiirteistä lukusuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on varata riittävästi aikaa lukemiseen. En ole tainnut onnistua kertaakaan. Tai tainnut ja tainnut, en ole. Suunnittelen seuraavana päivänä tehtäviä asioita, kaupassakäyntiä, kirjojen palauttamista, lenkkiä, mitä milloinkin. Muistelisin onnistuneeni joskus. Joskus haaveellisella hetkellä teen pitemmän tähtäimen suunnitelmia. Mietin, missä olen viiden vuoden kuluttua, kymmenen vuoden kuluttua, eläkkeellä. Mitä teen, millainen olen, millaisia ihmisiä elämääni silloin kuuluu. Kyse on enemmänkin haaveilusta. Kauniista päiväunista, jotka ehkä joskus toteutuvat, ehkä eivät.

Haluan kuitenkin luottaa onnellisuuteen, kävi kuinka tahansa. Onni ja onnellisuus ei vaadi pohjalle suunnitelmien pilkuntarkkaa toteuttamista ja toteutumista. Pitkän tähtäimen suunnitelmat syntyvät usein haaveista. Haaveet ovat unelmia ja unelmat enimmäkseen onnellisia. Tai ainakaan minä en haaveile epämiellyttävistä, ikävistä asioista, jotka toteutuessaan tekisivät minut onnettomaksi. Kun pyrkii kohti haaveittensa toteutumista pyrkii siis samalla kohti onnellisuutta. Se, mistä itse kukin onnensa ammentaa, on jokaisen oma asia ja vaihtoehtojahan riittää: työstä rakkauteen ja lapsista matkusteluun. Jokainen pyrkii myös toteuttamaan suunnitelmansa, haaveensa omalla tavallaan. Siinä missä yksi toimii pienin valinnoin, voi toinen kiivetä kohti tavoitetta vaikka pelkin hampain unelmassaan kiinni roikkuen. Ei sillä ole väliä. Onnellisuudella sen sijaan on ja onnelliseksi voi tulla monella tavalla. Mitään tapaa ei voi nostaa toisen yläpuolelle, mutta pelkkä onnellisuuden tavoittelu verenmaku suussa ja verisuonet päässä poksahdellen ei voi olla hedelmällisin tapa. Tasapaino tavoittelun ja pettymysten voittamisen välillä lienee avain onnistumiseen. Olenko oikeassa vai todella hakoteillä, se selvinnee vielä joskus.

Tämän pohdiskelun sai aikaan kulunut viikko. Yllätyksiä, suunnitelmien muutoksia, erilaisia kohtaamisia. Ei tämän näin pitänyt mennä. Siinäpä viikon kantava teema. Uusiksi menneitä aikatauluja, kaksi hulvattoman hauskaa illanviettoa, heräämisiä ja naurua, onnea. Uskallus tehdä asioita, jotka ovat aikaisemmin tuntuneet täysin ylivoimaisilta. Tulevaisuushaaveiden suuret linjat eivät ole muuttuneet kuin epävarmemmiksi. On tullut epävarmuus siitä, ettei tiedäkään, miten juttu etenee. Entäs jos ei etenekään? Joskus riittää, että näkee ihmisen uudessa valossa. Mutta epävarmuus ei kuoleta unelmaa eikä unelma epävarmuutta. Liittyisiköhan tähänkin suhteeseen tasapaino?

En vaihtais sekuntiakaan, sanoi Samuli Putrokin.