Viikko sitten söin yhden jugurtin liikaa. Oksensin puolitoista ja toivuin kolme päivää. Siinäpä se viikko sitten olikin. Kyllä kannatti herätä maanantaina.
Tämä viikko lähti käyntiin aavistuksen mukavammissa merkeissä. Ei näy ruokamyrkytystä, ei hyökkäystä avaruudesta, ei vedenpaisumusta eikä edes sitä kiukkuista talitinttiä, joka on useampana aamuna pyrkinyt keittiön ikkunasta sisään. Vielähän tässä ehtii, äkkiäkös ne sieltä Marsista meidän takapihalle ehtivät. On kuitenkin maanantai ja maanantaista ei ikinä tiedä. Eikä maanantaina tiedä, esimerkiksi aakkoset olivat tänään tavallistakin haastavampia. Kiukuttelin keskenäni K:n kohdalla, kun ei tuntunut kirjaa löytyvän, vaikka sen paikalla varmasti piti olla. Pähkäilyn, kiroilun ja väkivaltaisten mielikuvaharjoitteiden jälkeen tarkistin vielä varmuudeksi tekijän ja kirjan nimen ja sieltähän se löytyi L:n kohdalta. Onneksi en ehtinyt kirjastontädin luo raivoamaan.
Yleensä olen vahvasti sitä mieltä, että mikä tahansa päivä voi olla huono päivä. Myös (toivottavasti jo huomenna) tiistaina henkilökohtaista universumiani voi kohdata heinäsirkkaparvi, jota nykyisin, urbaanissa maailmassa edustanee omalla tavallaan myös verottaja. En ole vielä saanut viime vuoden lopputulosta, minkä vuoksi olen iltaisin pohtinut mahdollisia kauhukuvia tuhansien eurojen mätkyistä, vaikka järki sanookin, että todennäköisesti päinvastoin. Lisäksi viipymisestä aiheutuu jo haittaa muuten niin ahkeralle ja kunnianhimoiselle opiskelulleni. Tänäänkin lähdin aikaisemmin kotiin katsomaan, josko kirje olisi tullut. Elämme jännittäviä aikoja, minä ja lukuisat sivupersoonani. Mukavaa huomata kykenevänsä suhtautumaan näin intohimoisesti verotukseen.