Ihan niinku piti

Viikko sitten söin yhden jugurtin liikaa. Oksensin puolitoista ja toivuin kolme päivää. Siinäpä se viikko sitten olikin. Kyllä kannatti herätä maanantaina.

Tämä viikko lähti käyntiin aavistuksen mukavammissa merkeissä. Ei näy ruokamyrkytystä, ei hyökkäystä avaruudesta, ei vedenpaisumusta eikä edes sitä kiukkuista talitinttiä, joka on useampana aamuna pyrkinyt keittiön ikkunasta sisään. Vielähän tässä ehtii, äkkiäkös ne sieltä Marsista meidän takapihalle ehtivät. On kuitenkin maanantai ja maanantaista ei ikinä tiedä. Eikä maanantaina tiedä, esimerkiksi aakkoset olivat tänään tavallistakin haastavampia. Kiukuttelin keskenäni K:n kohdalla, kun ei tuntunut kirjaa löytyvän, vaikka sen paikalla varmasti piti olla. Pähkäilyn, kiroilun ja väkivaltaisten mielikuvaharjoitteiden jälkeen tarkistin vielä varmuudeksi tekijän ja kirjan nimen ja sieltähän se löytyi L:n kohdalta. Onneksi en ehtinyt kirjastontädin luo raivoamaan.

Yleensä olen vahvasti sitä mieltä, että mikä tahansa päivä voi olla huono päivä. Myös (toivottavasti jo huomenna) tiistaina henkilökohtaista universumiani voi kohdata heinäsirkkaparvi, jota nykyisin, urbaanissa maailmassa edustanee omalla tavallaan myös verottaja. En ole vielä saanut viime vuoden lopputulosta, minkä vuoksi olen iltaisin pohtinut mahdollisia kauhukuvia tuhansien eurojen mätkyistä, vaikka järki sanookin, että todennäköisesti päinvastoin. Lisäksi viipymisestä aiheutuu jo haittaa muuten niin ahkeralle ja kunnianhimoiselle opiskelulleni. Tänäänkin lähdin aikaisemmin kotiin katsomaan, josko kirje olisi tullut. Elämme jännittäviä aikoja, minä ja lukuisat sivupersoonani. Mukavaa huomata kykenevänsä suhtautumaan näin intohimoisesti verotukseen.

Vapaa

Uuh. Pääsiäinen. Kaksimieliset vitsit ja mämmi noin pähkinänkuoressa. Itse tosin harrastan vain ensimmäisiä ja niitäkin minua on kielletty kertomasta, ilmeisesti viime vuonna lipsahti yksi liikaa. Onneksi vietän seuraavat päivät valtaosin omassa hurmaavassa seurassani. Oma seura, paras seura, varsinkin kun toverit ovat julmasti hylänneet. Viimeiset pari viikkoa ovat kuluneet käsittämätöntä vauhtia. On ollut tenttiin lukemista ja kaikkea muuta pientä touhuamista ja vaikka normaalista välttelen siivoamista viimeiseen asti, on jopa imurointi houkutellut enemmän kuin finlex.fi. Urheasti kuitenkin vastustin pölyrätin viekoittelevaa kutsua. Ja vastustan vielä huomiseen asti, sillä tänään on pizzaa-ja-siideriä-ja-aivotonta-televisioviihdettä-ilta. Pizza on uunissa ja juomat kylmässä, kaikki kolme. Elämä risaiseksi ja niin päin pois.

Koskapa on ollut viime päivinä muutakin tekemistä, kävin tänään kaupassa. Kaupassa oli muitakin ihmisiä, paljon ihmisiä. Jälkiviisaus on jalo laji, joten todettakoon, että olisi pitänyt vaivautua jo eilen. Kolautin ostoskorillani kastelukannut lattialle, olin jäädä sellaisen ostoskärryauton (vai mikä helkutin traktori se on) jyräämäksi ja kyllä teki mieli kipata kumoon vaahtosammuttimen kokoinen pujottelukeppi, joka onnistui sijoittumaan aina siihen, mihin ajattelin jalkani seuraavaksi siirtää. Lapset pitäisi tuoda kauppaan pienessä perässävedettävässä häkissä. Sain kuitenkin ostokseni tehtyä ja vannoin kotimatkalla bussissa, etten enää ikinä jätä viime tippaan. Vähän samalla tavalla kuin viimeisimmän tentin jälkeen vannoin aloittavani seuraavaan lukemisen ajoissa. Jos rehellisiä ollaan, olen vannonut ihan joka ikisen tentin jälkeen samaa, enkä todellakaan ole harvinaisuus tässä suhteessa.

Viimeisenä iltana lukeminen – tai selailua kai se lähinnä on – tuntuu aina yhtä mukavalta, samoin on hienoa huomata tentissä, että muistaa kyllä kysymyksen aiheesta lukeneensa, mutta siinä se sitten onkin. Muistista saa kaiveltua ehkä jonkin käsitteen tai periaatteen, tarpeeksi syvältä kaivaessa joskus jonkin pääsäännön. Sitten on taas mukava jännittää seuraavat viikot, että mitä sieltä tällä kertaa tulee. Oma tuntuma on harvoin vastannut todellisuutta. Arvio läpimenosta tai -menemättömyydestä on yleensä osunut oikeaan, mutta arvosana ei kertaakaan. Kaiken lisäksi veikkaillessani hyvää numeroa, on lopputulos ollut rimaa hipoen ykkönen ja päinvastoin. Viimeisestä tentistä voin sanoa, että yllätys on melkoinen, jos sieltä edes se ykkönen napsahtaa.

Aika ajoin

Minulla on paha ongelma sovittujen tapaamisaikojen, määräaikojen ja alkamisaikojen kanssa. Olen aina ajoissa, ihan tasan joka kerta. Yleensä vielä liian ajoissa.

Jos olen sopinut tapaavani henkilön A kello X tai esimerkiksi luento alkaa kello Z, olen paikalla ennen kyseistä kellonlyömää. Mikäs siinä, hieno homma. Ainakaan en ole itse myöhässä, mikä on muuten vielä kauheampaa kuin muiden odottelu. Paha vain, että olen useimmiten naurettavan ajoissa. Kulutan aikaani mitä mielikuvituksellisemmin tavoin milloin missäkin odotellen ihmisiä, jotka osaavat arvioida matkaan käyttämänsä ajan ja lähteä juuri sopivalla hetkellä. Itsehän en tähän pysty. Voi olla, että olen kulkenut saman matkan samalla tavalla kymmeniä kertoja, mutta silti aliarvioin itseni. ”Voihan sitä sattua vaikka mitä” on mielestäni ihan hyvä pitää mielessä ja varata riittävästi aikaa, mutta en osaa pysyä kohtuudessa. Normaalisti kymmenen minuutin pyöräilymatkaa varten varaan puoli tuntia, koska ”eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka ufo kaappaa” . Ja sitten odotellaan. Sama koskee jonkin asian hoitamista: ylimitoitan ihan joka saakelin kerta.

Ongelmani on kuitenkin vain omani ja toisaalta sillä on myös aurinkoinen kääntöpuoli: en myöhästele. Ikinä. Yhdenkään määräajan kanssa ei ole ollut ongelmia, en kuormita muita viivytyksillä enkä joudu odottelemaan seuraavaa junaa monta tuntia, koska myöhästyin edellisestä. Toisaalta odottelen yleensä ennen junan lähtöä asemalla. Muistanpa eräänkin aamuyön Helsinki-Vantaalla, jolloin olin vaivaiset kolme tuntia etuajassa. Ajattelin varautua ruuhkiin, mutta ilmeisesti lentoja ei lauantaiaamuisin kuuden tienoilla lähde kuin muutama tai ainakaan ne eivät ole erityisen suosittuja. Eli kyllä kannatti kömpiä kentälle ennen kolmea.

Edellä esitetystä seuraa luonnollisesti loputon ärsyyntyminen myöhästelijöiden vuoksi. Ei kenenkään minun takiani tarvitse olla paikalla ennen sovittua tai ilmoitettua aikaa, mutta hitto vie kun nyppii odotella tyyppiä, joka ei edes vaivaudu ilmoittamaan olevansa myöhässä noin sen ja sen verran. Kroonistenkin myöhästelijöiden kohdalla jaksan uskoa parempaan huomiseen ja siihen, että he vielä joskus yllättävät minut. Valitettavan harvassa tapaukset ovat olleet eikä oma luonto anna periksi ottaa tätä huomioon omassa saapumisajassani. Toinen äärimmäisen rasittava ryhmä ovat luennolle, tenttiin tai muuhun vastaavaan massatilaisuuteen myöhässä saapuvat. Voi olla, että olen ainoa, joka näihin edes kiinnittää huomiota, mutta sittenpähän ärsyynnyn koko muun joukon puolesta. Pitää ehkä käydä tarkistuttamassa verenpaineet. Nytkin joku neste kiehuu ihan vain ajatuksesta, joten palataan lennolta ja töistä myöhästeleviin joskus toiste eikä puhuta VR:stä ollenkaan.