Parti or not parti

Tämän viikon piina on ohi. Tentti meni yllättävän mukavasti ja voin hyvillä mielin alkaa panikoida seuraavaa, joka tulee vähän liian pian vastaan. Mikähän mua on riivannut tenttijärjestystä suunnitellessani. Tämä päiväkin on mennyt lähinnä löhötessä, kirjoja en ole avannutkaan, joten voi olla, ettei tarvitse kovin kauan tenttisalissa aikaansa kuluttaa, mutta eipä nyt vielä hermostuta. Tässähän voi tapahtua vielä vaikka mitä, esimerkiksi tiedon imeytyminen kallon läpi tai muuta todennäköistä.

Perjantai on kuitenkin perjantai ja perjantai on paras viettää kotisohvalla. Lauantai voi olla bilepäivä, mutta parhaita ovat kuitenkin sunnuntai ja maanantai. Ja ehkä tiistai. Tarkkaan harkitussa seurassa ja tietyllä, joskin aika joustavalla, kaavalla. Toisin sanoen harvemmin tulee käytyä, ei oikeastaan edes kiinnosta. Silloin tällöin on kiva riekkua pikkutunneille sopivassa tilassa, mutta mielummin vietän illan (ja yön) kavereiden kanssa jonkun luona istuen tai istun samojen kavereitten kanssa jossain kuppilassa, jossa ei tarvitse huutaa eikä väistellä tuulimyllyjä tai kyynärpäitä. Pienenä pippurina rauhaa rakastavassa luonteessani on rakkauteni musiikkiin ja hyviin keikkoihin. Pimeä puoleni ja seikka, jolla olen herättänyt naurettavia määriä huomiota: Tykkäätsä tästä oikeesti? Ei se nyt niin kummallista ole. Siinä eturivin tuntumassa hyppiessä ja huutaessa ei paljon ehdi häiriintyä. Ei ole ihan kerta tai kaksi kun olen seuraavana aamuna laskenut mustelmia hartioista ja selästä eläen vielä edellistä iltaa ja samaa flowta. Minä tykkää.

Mainokset

Oodi viime keväälle

Olen siis ensimmäisen vuoden opiskelija ja viime kevät meni jonkinasteisessa symbioosissa pääsykoekirjojen kanssa. (Kieltäydyn käyttämästä sanaa valintakoe, se ei vaan sovi suuhun.) Tein myös töitä normaaliin tapaan, ehdin olla työelämässä muutaman vuoden eikä taloustilanne olisi sallinut kuin toteutuneen hienoisen työtuntien vähentämisen. Näin jälkeenpäin on helppo todeta töiden ja lukemisen täydentäneen toisiaan. Lukemisen vastapainoksi ainakin minun tapauksessani sopi täysin erilainen työ eli käsillä tekeminen ja konkreettisen lopputuloksen aikaansaaminen. Vuorotyö kuitenkin aiheutti sen, että lukeminen oli todella epäsäännöllistä, välipäiviä tuli väkisinkin ja jos levolle ei varannut tarpeeksi aikaa, kärsimme kaikki kolme: työ, lukeminen ja minä. Toisaalta epäsäännöllinen elämä ja pakolliset lukemistauot varmasti myös auttoivat. Töissä ollessani saatoin kertailla asioita mielessäni tehdessäni rutiinihommia, joille ei erityistä aivotyöskentelyä tarvinnut uhrata. Samoin jouduin väkisinkin käyttämään lukuaikani tehokkaasti ja toisaalta sain ajatukset kokonaan irti pykälistä ja periaatteista aika ajoin. Työssäkäynnin välttämättömyys todennäköisesti piti myös kiinni normaalissa elämässä. Näin kavereita tarpeeksi usein enkä uppoutunut omaan pieneen maailmaan, jonka ainoa sisältö on se satojen sivujen urakka. Baariin ehdin varmaan useammin kuin edellisen vuoden aikana yhteensä.

Ensimmäisen läpiluvun jälkeen pohdin, mitä  kannattaa lukea enemmän ja minkä aiheen kohdalla riittää vähempikin paahtaminen. Summittainen suunnitelma piti kohtuullisen hyvin ja sitä oli helppo korjailla tilanteen mukaan. Luotan myös kykyyni poimia olennaisia asioita tekstistä, mutta niiden muistaminen ja yhdistely olikin se asia, jota jouduin tosissani pohtimaan. Tuntui, että ymmärrän lukemani ja asiat muodostavat päässäni johdonmukaisen kokonaisuuden, mutta silti jännitin, saanko kaiveltua tietoa ulos. Itseasiassa pääsykoeaamuna en edes jaksanut panikoida ollenkaan, koska oli täysin vakuuttunut siitä, etten muista mitään. Oli lievästi ulkopuolinen olo odotellessa saliin pääsyä muiden jännittäessä ympärillä ja kerratessa vielä minuuttia ennen. Pitäisi ehkä kysellä muilta, oliko viime hetken kertaamisesta mitään hyötyä. Nyttemmin olen huomannut, että minun on turha edes yrittää opetella esimerkiksi listoja ulkoa. En pidä ulkoluvusta (ala-asteen parilla ensimmäisellä luokalla opeteltiin kokonaisia kappaleita ainakin ympäristöopista ulkoa, eikä tämä tapahtunut Agricolan aikoihin) ja koen hyödyllisemmäksi muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden listan asioista. Jos olisin edes yrittänyt osata kirjat ulkoa, en todellakaan olisi päässyt sisään.

Toinen merkittävästi lukemiseen vaikuttanut seikka oli koko projektin laajamittainen salailu. Koko totuuden tiesivät vain kaksi parasta ystävääni ja muutamille muille oli puhunut yleisesti halustani palata koulun penkille mainitsematta koulutusalaa, ajankohtaa tai muita yksityiskohtia. Kukaan ei kysellyt lukemisen etenemisestä, motiiveistani, päivämääristä taikka muustakaan asiaan liittyvästä. Kohdallani tämä tarkoitti mieletöntä vapautta. Ei ulkopuolista painostusta. Sain kuitenkin puhua, jos siltä tuntui. Montaa kertaa ei tuntunut. Kumpikaan ei tiennyt tuon taivaallista oikikseen hakemisesta tai koko touhusta muutenkaan, mutta kannustusta sain tarpeeksi ja liikaakin. Ja olen heille äärimmäisen kiitollinen tuesta.

Jokohan tämä riittäisi kevätaiheista.

Positivisti

Alan huolestua itsestäni. Pessimistis-realistinen maailmankatsomukseni ja asennoitumiseni tulevaan on alkanut horjahdella, musertua pala kerrallaan. Kuin Berliinin muuri aikoinaan, paitsi että ihmisten sijasta minua moukaroivat sanat, jotka on järjestelty kaksien kansien väliin.

Toisin sanoen luen tenttiin. Aihepiiri ei kiinnosta, ei alkuunkaan. Koska lukea kuitenkin täytyy, olen siis alkanut harrastaa positiivista ajattelua. Kun tämä on ohi, minun ei tarvitse palata tähän enää. Minä pääsen tämän tentin läpi ensimmäisellä yrityksellä, koska en halua lukea tätä montaa kertaa. Minähän #&%*¤ pääsen tämän #*%(& tentin läpi! (Tämä on kuulkaas melkoinen harppaus normaalista en-mä-mitään-osaa– kitinästäni.) En vihaa aihetta, enkä koe sitä tarpeettomaksi tai ei-tärkeäksi, mutta jumankauta, että on tylsää tekstiä. Ei monimutkaista eikä vaikeaselkoista, ihan vaan julmetun pitkästyttävää. 1200 sivua olisi sisällön siitä erityisesti kärsimättä voinut tiivistää puoleen. Tekisipä mieleni uhota polttavani kirjat yliopiston pihalla heti tentistä ulos käveltyäni, mutta kun ne ovat kirjaston omaisuutta ja toisen ehdin jo palauttaa.

Noin yleensä elämä oikkarina on varsin mukavaa, vapautta on, kunhan sitä oppii käyttämään oikein. Minua ei vieläkään varsinaisesti tunneta itsekurista ja loputtomasta kärsivällisyydestä, mutta edistystä on kyllä nähtävissä. Olen ehdottomasti yöeläjä, mutta yhä useampana aamuna kömmin lämpöisestä sängystä kylmään maailmaan ja kohti kirjastoa kirja kainalossa. Ja yhä useampana päivänä oikeasti pääsen kirjastoon asti kahvilan sijasta. Mutta sitten kun kirjastossa ollaan, sitten myös luetaan. Paitsi tällaisina päivinä, jolloin vastakkainen seinä on mielenkiintoisempi kuin paperikasa. Ja piirsinhän minä hienon kukkasen.

Auringonpistos

Niin, kevät. Kesäkunnon hankkiminen kiihkeimmillään ja uusia harrastuksia pohtii yksi ja toinen sekä kaikki kaverit. Juoksua, rullaluistelua, joogaa, jumppaa joka sorttia, jalkapalloa ja ties mitä hevospooloa. Kaikki päähänpistot voidaan kuitenkin koota yläkäsitteen liikunta alle. Hankitaan uusia verkkareita ja lenkkareita. Hihkutaan jokaisessa soveliaassa tilanteessa, kuinka mukavaa onkaan kirmailla pitkin vetisiä pururatoja ja vetää itsensä solmuun lenkin päätteeksi. On. Ihanaa. Hämmentävän moni muistaa vielä mainita, että onpa kyllä energinen olo ja voi, kun isäntä joutui taas tänä aamuna nostamaan sängystä ylös, kun meni eilinen treeni vähän överiksi. Facebook on täynnä kilometrejä, kiloja, toistoja ja kaloreja. Samanmieliset tykkäävät jokaikisestä pudotetusta sadasta grammasta, muut pohtivat, onko kaveri niin hyvä, että poistamisesta tulee sanomista.

Toinen ihastuttava ryhmä ovat kesäloman suunnittelijat. Heinäkuulle on jo varattu ulkomaanmatka sinne ja mökkiloma tänne ja suunniteltu pieni vaellus vielä varsinaisen loma-ajan ulkopuolelle, kun kyllähän tuossa voi pitkän viikonlopun pitää. Lomalistojen ilmaantuessa itketään katkerasti, kun loma alkaakin äitienpäivästä. Kaikki suunnitelmat on tehty ja osa maksettu, miten juuri minua voidaan näin väärin kohdella. Vääryydestä kuullaan kyllästymiseen asti ja työpaikalla jännitetään, toteutuuko uhkaus koko heinäkuun kestävästä sairaslomasta. Se on hitto vie vain yksi kesäloma. Loma on loma vaikka lokakuussa olisikin. Työpaikoilla vallitsevat mykkäkoulut ja huutoraivarit saavat alkunsa omituisista asioista. Jollekin on kauhistus, jos ei saa lomaa tasan samaan aikaan kuin puoliso. Toinen katso olevansa etuoikeutettu parhaisiin viikkoihin, koska on pitänyt edellisinä vuosina lomansa jo ennen juhannusta ja toinen sen vuoksi, että on aina lomaillut heinäkuussa. Käytäntö on siis vakiintunut tällaiseksi, eikä sitä ole syytä muuttaa. Omaa joustavuutta mainostetaan ympäriinsä, mutta käytännössä se ei juuri näy. Paitsi naamakirjassa, jossa voi mainostaa ylitöitään mukavasti suoraan työpaikalta ja todeta, että kyllä tällä joustamisella pitäisi saada ihan itse valita vapaansa.

Kuuntelen siis lähinnä lomavalitusta ja liikuntaintoilua. Ensimmäinen loppunee syyskuuhun mennessä, jälkimmäinen kokemukseni perusteella huomattavasti aikaisemmin.

Entäs minä? Pohdin kävelysauvojen ostamista ja yritän hyväksyä loma-aikani sijoittumisen alkukesälle. Hiljaa itsekseni.

On siis kevät

Aurinko paistaa, lämmittää ja on niin kaunista. Tai olisi jos siristelyltään jotain näkisi ja hikoilultaan kykenisi muuhunkin kuin ylettömään ärsyyntymiseen. Aurinkolasit ovat hukassa ja säänmukainen pukeutuminen täysi mahdottomuus. Aamulla on vielä mukavan viileää ja voi huoletta vetäistä niskaansa takin ja kaulaliinankin. Lapaset lämmittävät sormia ja kävellessä jäinen maa narskuu jalkojen alla suorastaan talvisesti. Narskuu niillä kolmella askeleella, jotka eivät osu peilijäälle. Olen alkanut harkita irrallisia luistinteriä, jotka voi sitoa kenkiin ja irrottaa sisälle mennessä. Niihin liukuesteisiin en vielä näillä ikävuosilla pysty.

Iltapäivällä kotiin lähtiessä huomaa aamulla pukeutuessa tekemänsä virheet. Jospa edes joskus ymmärtäisi varautua edes jonkunlaisella kerroksittaisuudella niin jopa vain olisi miellyttävämpää taivaltaa kahlata lammikoissa, jotka vielä aamulla olivat jäässä. Jäätävä loskainen vesi ulottuu parhaimmillaan nilkkoihin ja vitutukseen keskittymistä häiritsevät vain vedenalaiset jäälautat. Ah, riemua. Jos kotiin selviää vain märillä kengillä ja lahkeilla, ilman isompaa kylpemistä, voi vetäistä pienen voitontanssin. Mikäli kuolevilta varpailtaan sellaiseen kykenee. Seuraavana aamuna taas iloisena liikkeelle. Samoilla märillä kengillä.